Sanotaan, että elämme kriisiaikaa – ekologisen, taloudellisen ja poliittisen kriisin aikaa – joka on tuottanut Eurooppaan pakolaiskriisin. Sanotaan, että meillä on pakolaisongelma.
Pakolaiset ovat ihmisiä, joten meillä on ongelma ihmisten kanssa, valtavien kodittomien ihmisjoukkojen kanssa.
Toimittajat, jotka ovat saaneet vihiä siitä, että kirjani perustuvat omiin kokemuksiini pakolaisena, lähettävät minulle usein kysymyksiä: mitä sanottavaa minulla on viimeisimmästä pakolaiskriisistä? Voisinko analysoida sitä heille?
No, mitä voin sanoa?
Mitä auto-onnettomuuden kokeneella miehellä on sanottavaa autoteollisuuden kriisistä?
Minun on vaikea selvitä päivittäisistä velvoitteistani. Huonosti menestyvä kirjoittelija vailla työtä ja kotimaata, syntyisin Virosta, juuret venäläisen työväenluokkaiset, neuvostoliittolainen koulutus, lapsuus raa’an poliisi-isän ja levottomuuttaan kotoa karannen vainoharhaisen työnarkomaaniäidin varjossa. Ennen kuin ensimmäinen romaanini julkaistiin (vuonna 2009, vaikka olin aloittanut sen kirjoittamisen jo vuonna 1998) olin tehnyt elämässäni paljon virheitä ja kärsinyt koettelemuksista ja seuraamuksista. Olin tavannut ihmisiä suurin joukoin, olin opiskellut kirjallisuutta Tallinnan yliopistossa, minulla oli ollut todella hyvä opettajia, mutta se, mitä todellinen kirjallisuus on, selvisi minulle vasta asuessani Tanskassa Punaisen Ristin leireillä.
Niinpä Suuri Ongelma eivät nähdäkseni ole pakolaiset tai siirtolaiset. Ei, pakolaiset eivät ole EU:n suurin ongelma; pakolaisvirta on seurausta Suuresta Ongelmasta, josta Eurooppa saattaa olla vastuussa tai sitten ei.
En voi osoittaa sormella poliitikkoja ja ekonomisteja ja pankkiireja ja sanoa: ”Te olette vastuussa.”
En tietenkään, koska se olisi kypsymätöntä, mutta on eräs mielipide, jota monet tunnetut ajattelijat kannattavat, ja muuan sellainen näkemys The Guardian -sanomalehdessä kuului näin: ”– Maailmanpankki on merkittävästi edistänyt köyhien ihmisten virtaa kaikkialla maailmassa. Vaikuttavin toimenpide, johon voisimme ryhtyä muuttoliikkeen hillitsemiseksi, olisi lakkauttaa kehitysmafia: Maailmanpankki, Kansainvälinen valuuttarahasto, Euroopan investointipankki ja Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankki.” (”Pakolaiset eivät kaipaa meiltä kyyneleitä. He kaipaavat sitä, että emme tekisi heistä pakolaisia”):
http://www.theguardian.com/commentisfree/2015/apr/17/refugees-eu-policy-migrants-how-many-deaths).
Ette ehkä ole samaa mieltä, mutta on siinä ajattelemisen aihetta.
En halua sanoa mitään tylysti ja perusteetta. En halua haastaa riitaa.
Aina käydessäni Ruotsissa luen ruotsalaisia lehtiä. Kun olen kotona Virossa, minulla on yhä tapana seurata tanskalaisia ja ruotsalaisia lehtiä verkossa. Molemmat maat – Tanska ja Ruotsi – tuntuvat muuttuneen paljon sitten 1990-luvun. Tapasin äskettäin tanskalaisia, ja keskustellessamme he vahvistivat tuntemukseni todeksi. Heidän mukaansa vapaan maan henki on hitaasti sammumassa. Lehdissä näkee usein artikkeleita poliitikoista, joiden mukaan Tanskan pitäisi ”sulkea rajansa” eikä ottaa enää pakolaisia.
Kun luen skandaaleista ja puukotuksista, siitä miten Punaisen Ristin leirit ovat Ruotsissa tupaten täynnä ja kuinka hitaasti järjestelmä toimii, olen samaa mieltä Schopenhauerin kanssa: jos tämä maailma olisi vielä hiukankin pahempi, se ei tulisi toimeen lainkaan.
Minusta se on menossa väärään suuntaan, ja me olemme siitä vastuussa, me olemme vastuussa kaikesta. Meillä ei ole mitään toista maailmaa, sanoi herra Stephen Hawking mitä tahansa – että meidän pitää löytää toinen planeetta seuraavan sadan vuoden kuluessa – en hyväksy sitä. Emme voi kuluttaa maapalloa loppuun ja jättää sitä taaksemme. Pako ei tule kysymykseen.
Elämme jo tilassa, jossa välttelemme ongelmaa sillä, että emme ota vastuuta tulossa olevasta suuremmasta kriisistä emmekä myöskään julmuuksista, joihin olemme syyllistyneet.
Näen nimittäin asian näin:
vaikka en halua olla henkilökohtaisesti millään tavalla tekemisissä keskiajan inkvisition, Amerikan valloituksen, toisen maailmansodan holokaustin, gulagien tai Ruandan kansanmurhan kanssa, näihin rikoksiin syylliset olivat ihmisiä, ja koska olen ihminen, olen täten vastuussa.
Puhun syyllisyydentunnosta.
Heti kun hyväksymme syyllisyyden, haluamme tehdä parannuksia, korjata vääryydet – se kuuluu ihmisluontoon. Jos katsomme olevamme syyllisiä Syyrian nykyiseen tilanteeseen, muutamme sitä. Voisimme löytää keinot, joilla Afrikkaan ja Lähi-itään rakennetaan parempi maailma.
Maapallo on planeettamme, kaikille pitäisi olla tilaa ja hyödykkeet pitäisi jakaa tasan kaikkien kesken. En voi elää elämääni niin, että tiedän ihmisten kuolevan pommeihin, enkä halua jättää pojalleni samaa moraalisista ongelmaa: miten eletään mukavasti, vaikka tiedetään, että toisaalla on nälänhätä.
Nykyisellään elämme maailmassa, joka tuo mieleen Théodore Géricault’n maalauksen Medusan lautta. Eurooppa on suuri vene.
Onko se niin suuri, että sinne mahtuvat kaikki Lähi-idän ja Afrikan pakolaiset?
Ymmärrettävästi ei. Se ei käy, joten on poliitikkoja, joiden mielestä tosiaankin on mahdollista jättää heidät ajelehtimaan myrskyävän meren armoille. En halua olla siinä osallisena, enkä halua sellaista osallisuutta tulevaisuudessa myöskään pojalleni.
Uskokaa kun sanon: Jos jätämme ”pakolaisten lautan” taaksemme, eurooppalaiset ottavat itselleen valtavan psykologisen taakan, eikä jälkimaailma anna meille anteeksi. Seuraukset saattavat olla katastrofaaliset. Saatamme päätyä kyynisyyteen, jonka veroista ei ole koskaan nähty, jonkinlaiseen pahimpien painajaisten epäinhimillisen ja kylmään maailmaan.
Jotenkin tämä kärsimys täytyy voida pysäyttää.
Ennen kuin lopetan, haluan antaa teille mietittäväksi vielä yhden ajatuksen: saattaa olla, että siirtolaiset ja pakolaiset ovat vain osa suurempaa ja vääjäämätöntä, koko maailmaa koskevaa muutosta, jonka mittasuhteet ovat sellaiset, että ihmissilmä ei niitä tavoita. Vertauskuvallisesti puhuen näemme pinnalla ihmisiä, jotka ovat liikkeellä, on sota – he juoksevat. Mutta todellisuudessa pinnan alla saattaa olla jonkinlainen virtaus, josta emme tiedä mitään. Ehkäpä kaikki nämä kriisit ja selkkaukset ovat väistämättömiä; ehkäpä meidän on vain hyväksyttävä, että olemme ajelehtimassa kohti maailmaa ilman kansallisia tai etnisiä eroja. En ole millään tavalla uskonnollinen ihminen; tunnen vetoa Gaia-teoriaan. Maapallon elävä organismi on muuttumassa. Se on aivan selvää. Ihmiskunnan on sopeuduttava muutoksiin – ja me sopeudumme. Kukaan ei tiedä, minne se meidät vie. On mahdollista, että emme voi näille muutoksille mitään, mutta silti meidän on tehtävä moraalisia päätöksiä ja kamppailtava paremman maailman rakentamiseksi kaikille. Olen varma, että lapsemme eivät moiti meitä yrittämisestä. Ehkäpä siitä tulee ainoa asia, josta meidät muistetaan.
Käännös Jaakko Kankaanpää
Andrej Ivanov (s. 1971 Virossa) valmistui Tallinnan pedagogisesta yliopistosta pääaineenaan venäläinen filologia ja asui sen jälkeen Tanskassa hippikommuunissa ja matkusteli muualla Skandinaviassa. Hän kirjoittaa venäjäksi. A Handful of Dust (2011) ja pikareskiromaani Hanuman’s journey to Lolland (2009) kertovat näistä kokemuksista. Myös useita kirjallisuuspalkintoja voittanut Harbin Moths (2013) kertoo pakolaiselämästä. Hän on Viron kirjailijaliiton jäsen vuodesta 2013. Romaanien lisäksi Andrej Ivanov on julkaissut novelleja ja kertomuksia. Hänen romaanejaan on käännetty viroksi, saksaksi ja ranskaksi ja ensimmäinen suomennos Kourallinen tomua ilmestyy Jukka Mallisen suomennoksena syksyllä 2018 (Aviador).
Ivanov esiintyi Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa vuonna 2017.