Helsinki 3.6.19
Terveisiä sinne Romaniaan, Marjo!
Pyörittelin kirjailijakokouksen teemaa “Kirjailijan luonto” ja aloin miettiä sanaa “luonto” niin kuin suomen kielessä on tapana, luonteen synonyyminä. Kirjailijakokous on eräänlainen luontoretki. Kun lähden matkalle sisäänpäin ja käyn kävelyllä omassa luonnossani, maisemat eivät yllätä. Sanapopulaatioista sopivimmat ovat jääneet eloon, mutta kaikki ekosysteemit eivät vaikuta vahvoilta, maisemat ovat karut. Monet elämänmuodot ovat yrittäneet asettua, harvat ovat selvinneet.
Kirjassaan Monimuotoisuus Juha Kauppinen kirjoittaa, että monimuotoisuuden mainitseminen kääntää ajatukset tropiikkiin, missä lajeja on runsaasti. Se että lajeja on pohjoisessa vähemmän, ei kuitenkaan merkitse mitään, Kauppinen kirjoittaa, sillä olennaista on että ekosysteemi toimii. Nämä ovat lohdun sanoja, joiden mukana aurinko alkaa paistaa omaan luontooni ja se näyttäytyy rikkaampana.
3.6.19
Tervehdys Piteştistä, JP!
Luonto yhdistyy minulla niin automaattisesti Suomeen, että joudun oikein kaulaani kurottamaan, jotta näkisin yhtään valoisia kesäöitä ja järvenselkiä pidemmälle.
Vietin iltapäivän Goleşti-museossa, joka on ollut Golescujen, yhden Romanian historian mahtisuvun, kartano. Luonteikas paikka, joka hiukan muistuttaa Seurasaarta laajoine ulkomuseoalueineen. Vuonna 1826 Dinicu Golescu perusti kartanon maille pikkuruisen koulun, joka ensimmäisenä tarjosi lapsille opetusta romaniaksi yläluokan käyttämän ranskan sijaan. Matalassa tilassa oli kaksi pitkää pulpettia ja opettajalle kateederi. Huomattavin huonekalu ja ainoa varsinainen opetusväline oli jaloille nostettu suorakaiteen muotoinen hiekkalaatikko.
Jokainen olemme varmaan hiekkaan tai lumeen kirjoittaneet, mutta ensi kertaa kohtasin nyt tällaisen ulkoa sisään taloon kannetun hiekkaopetusvälineen. Saman tien muistin taidenäyttelyissä nähneeni erilaisia mekaanisia veistoksia, jotka piirtävät hiekkaan loputtomia variaatioitaan. Iski oivallus, ihan niin kuin yllä kuvaat. Historiakäsitykseni tai ehkä jopa ihmiskäsitykseni syveni kerralla suuren humpsahduksen verran. Oppiminen, hoksaaminen, tajuaminen ovat luullakseni onnellisin osa ihmisluontoa.
5.6.19
Marjo, hiekkaan piirtäminen on hyvä metafora kaikelle kirjoittamiselle. Suurin osa teksteistä pyyhkiytyy pois niin kuin hiekka tasoitetaan ja myllätään yhä uudestaan, vesi huuhtoo sen tasaiseksi ja tai tuulen pyyhekumi tekee pinnan taas mykäksi.
Eilen sain käsiini seuraavan romaanini vedokset ja sillä hetkellä se, mitä olen käsitellyt kuin hiekkaan tai liitutaululle kirjoitettua, alkoi yhtäkkiä tuntua pysyvältä. Mutta se on usein illuusio. Kun näkee miten tie räjäytetään läpi kallion tai satavuotinen metsä kaadetaan tasaiseksi, tietää että harva kulttuurituote on edes ihmiselämän mittakaavassa kestävä. Sitä paitsi kun vaimoni luki kirjani ensimmäisen luvun, hän totesi, että alku pitää muuttaa. Hän oli oikeassa. Lähdin pyörälenkille ja pohdin samalla uutta avausta. Oli lämmin ilta, urheilukentät ja puistot täynnä ihmisiä, lapset häärivät purojen rannoilla, hanhiparvi poikasineen ylitti väylän ja ihmiset odottivat.
Tervehdys Piteştistä edelleen, JP, tänään 5.6.19
Olin ajatellut pysyä hiljaa ihmiselämän ja ihmishankkeiden mittakaavasta ja niiden välillä huonosti toisiinsa sopivista mittakaavoista, mutta nyt pistit sellaisen syötön, että isken kiinni. Tässä kaupungissa ovat nimittäin tällä hetkellä koolla EU:n ydinjäteasiantuntijat. En tiedä, mistä he puhuvat, mutta tiedän, mistä heidän työssään noin karkeasti ottaen on kyse: seuraavasta sadasta tuhannesta vuodesta.
Asia on tietysti mitä vakavin, mutta on tässä minusta jotain hilpeääkin, ihmisluonnon pohjimmainen ja ilmeisen loputon optimismi nyt vähintään. Tällaisia hankkeita vasten pieni kirjailija sitten ironiaa tavoitteleva vino hymy suupielessä karehtien miettii, kuinka jännittääkin seuraavan kirjan ensimmäinen kustantaja- ja kuvittajapalaveri ensi viikolla. Minulla on nimittäin sellainen ja sinulla jo vedokset. Onnea!
6.6.19 Helsinki
Ydinjäteasiantuntijat saattavatkin käsitellä ihmiskunnan kestävintä perintöä. Tšernobylin ydinkatastrofista kertova hieno tv-sarja on aiheuttanut omassa kulttuurisessa ekosysteemissäni paljon keskustelua ja samalla on esiin otettu myös Svetlana Aleksijevitšin kirja Tšernobylista nousee rukous. Energiantuotannolla, politiikalla ja ihmiskunnan tulevaisuudella on kohtalonyhteys eikä se rajoitu poliittisen järjestelmän kullloisenkiin malliin. Neuvostojärjestelmän salailu ja välinpitämättömyys luonnosta ja ihmishengistä avautuu karmivalla tavalla niin Aleksijevitšin kirjassa kuin tv-sarjassa, mutta yhtä hyvin voimme lukea kirjaa ja sarjaa kommenttina nykyhetken poliittisille suuntauksille.
Mitä seuraa populististen poliitikkojen puolitotuuksista ja valheista? Mitä seuraa henkilökulteista ja median kouristuksenomaisesta tarpeesta etsiä konflikteja? Miten käy luonnolle, jolla ei ole tarjottavanaan kiihdyttävää tarinaa? Odotan kiinnostuksella, mihin suuntaan kirjailijat Lahdessa vievät keskustelua kirjailijan luonnosta.
7.6.19 takaisin kotona Helsingissä
Tšernobyl-sarja on minulla vielä korkkaamatta, mutta Aleksijevitšin kirjan järisyttävyyden muistan hyvin. Mietin sitä ja myös ihmisen taipumusta kaikenlaiseen sumutukseen eilen Bukarestissa, kun kuljeskelin siellä pitkin katuja ja aukioita, joilla joulukuussa 1989 tapahtui kauheita. Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin kaupungissa vallitsi kuitenkin minun perehtymättömän nenäni nuuskimanani hyvä, rauhallisen dynaaminen tunnelma, vaikka perinnössä takuulla riittää perattavaa.
Mutta Lahteen: Tästä tulee minulle viides osallistumiskerta. Mikä ikinä kirjailijakokouksen teema onkin ollut, aina on päädytty keskustelemaan kirjailijan tehtävästä ja ehkä myös kirjoittavan ihmisen luonnosta. Onneksi kirjailijan tehtävä ei helpolla antaudu aidattavaksi, enkä usko – enkä myöskään toivo – että saamme pelikenttää paalutetuksi tälläkään kertaan. Silti oikein kutittelee, ettei enää kauan tarvitse odottaa, mitä kirjailijakollegat luonnoistaan meille kohta paljastavat. Aina siitä rikastuu.