Onko kirjallisuuden kääntäjä taiteilija ja onko kirjallisuuden kääntäminen taidetta?
Siinä on kaksi kysymystä, johon kirjallisuuden kääntämisen ammattilaisena ajoittain törmää. Tavallaan vastaus on itsestään selvä: jos käännöskirjaa pidetään sanataiteellisena teoksena, lienee väistämätöntä, että kääntäjä kirjan toisena merkittävänä tekijänä on taiteilija ja hänen työnsä taiteellista työtä.
Kysymykseen kääntäjän taiteesta voi kuitenkin paneutua myös hieman syvemmin.
Kirjailija ja kääntäjä esiintyvät kumpainenkin käännöskirjan tekijöinä, mutta olisi silti ajatusvirhe samaistaa kääntäjän tekemä taiteellinen työ kirjailijan työhön. Siinä missä kirjailijan taide on läpikotaisin luovaa, vivahtaa kääntäjän työ huomattavasti enemmän esittävien taiteiden suuntaan. Kun teksti kirjailijan kynästä lähteneessä muodossaan (eli kääntäjien kielellä alkuteos) edustaa vain itseään, edustaa käännetty kirja toista taiteellista teosta – ja sitä edustaessaan se käyttää toisen välineen keinoja: toista kieltä ja osittain myös toista kulttuuriperintöä.
Erilaiset musiikki- ja teatterivertaukset ovatkin ammatistaan kertovien kääntäjien keskuudessa suosittuja. Usein kuulee sanottavan, että kääntäminen on kuin soittaisi väärälle instrumentille kirjoitetuista nuoteista tai kuin saisi tehtäväkseen soittaa pianolla sitä, mikä on alkujaan sävelletty sinfoniaorkesterille. Tällaiset soveltavat esitykset on hoidettava käytössä olevan soittimen omiin vahvuuksiin turvaten ja sen heikkouksia häivyttäen – samalla kuitenkaan kadottamatta sitä, mikä alkuperäisissä ja aivan toisenlaiselle kokoonpanolle kirjoitetuissa nuoteissa on olennaista, luonteenomaista ja ainutlaatuista.
Kääntämistä voi myös verrata toisen esittävän taiteilijan eli näyttelijän työhön. Silloinkin on oleellista, että näytelmäkirjailijalla ja näytelmän esittäjällä on tekstistä samanlainen ymmärrys, mutta toisaalta taiteellisen työn keinot ovat erilaiset. Kirjailija voi kirjoittaa näyttämöohjeeseen ”katsoo huolissaan” osaamatta itse esittää, millä tavalla huolissaan katsominen näyttämöllä tapahtuu, kun taas näyttelijälle sellainen taito on (kaikkien muiden keinojen ohella) ammatin ytimessä.
Ajatus kääntämisestä esittävänä taiteena tekee kaiken muun ohella ymmärrettäväksi myös sen, miksi käännöksillä on taipumusta vanhentua, joskus hyvinkin nopeasti, alkuteosten arvon pysyessä aikojen mittaan ennallaan. Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailuista on julkaistu puolenkymmentä suomennosta, kun taas alkuteos The Adventures of Huckleberry Finn kuuluu yhä sellaisenaan (mahdollista poliittisen korrektiuden vaalijoiden peukalointia lukuun ottamatta) amerikkalaisen kirjallisuuden kaanoniin. Kuten jokainen teatterin ja elokuvan ystävä tietää, esitykset vanhenevat ja muuttuvat ennen pitkää antiikiksi, lähinnä oman aikansa kuvastajiksi. 1800-luvun Hamlet olisi nykyaikaiselle katsojalle pelkkä historiallinen kuriositeetti, joskin ehkä mielenkiintoinen sellainen, kun taas William Shakespearen alkuperäinen näytelmä on kuranttia laatutavaraa edelleen.
Kääntäjä on kirjailijan palveluksessa
Kääntäjän ja kirjailijan taiteellisen työn ero on syynä myös siihen ehkä hieman yllättävältä tuntuvaan seikkaan, että pelkästään tekstuaalisella tasolla kääntäminen on vaikeampaa kuin kirjoittaminen puhtaalta pöydältä. Kirjailija voi kuljettaa tekstiään mieltymystensä ja kykyjensä mukaan, jättää vaikeuksia tuottavat kuvaukset tai tyylikeinot vähemmälle huomiolle ja keskittyä siihen, minkä kaikkein parhaiten taitaa. Sellaista ylellisyyttä ei ole kääntäjällä, jonka kirjailijan palveluksessa ollessaan on seurattava uskollisesti kirjailijan pyrkimyksiä ja tarkoituksia. Minne kirjailija menee, sinne myös kääntäjän on mentävä yksin askelin hänen perässään. Olemme jälleen kääntäjän taiteen äärellä: siinä määrin kun kirjallisen teoksen taiteellisten ansioiden katsotaan riippuvan tekstitason kauneusarvoista, tyylistä, sävyistä tai tunnelmista, ei liene epäselvyyttä siitä, että nuo tekstipiirteet syntyvät käännöskirjaan nimenomaan kääntäjän taiteellisen työn ansiosta.
Omaelämäkerrassaan Vanha hyvä aikani Agatha Christie kertoo, miten suuressa arvossa hänen lapsuudenkodissaan pidettiin palveluskuntaa ja sen taitoja, joihin isäntäväellä ei ollut minkäänlaista toivoa yltää. ”Älä koskaan sano noin kenellekään palvelijalle”, Christie kuuli kerran äitinsä toruvan palveluskuntaan alentuvasti suhtautunutta ystäväperheen lasta. ”Palvelijoita on kohdeltava erityisen huomaavaisesti. He tekevät tärkeää ja taitoa vaativaa työtä, johon et itse pystyisi kauan sitä harjoittelematta.”
Christien teoksissaan luoma vanhahtavan pittoreski maailma on tietenkin mielikuvituksen tuotetta. Siellä ihmisten väliset valtasuhteet ovat selviä ja kiistattomia, mutta yhtä lailla selvää on myös keskinäinen kunnioitus, joka takaa itse kunkin hiljaisen tyytyväisyyden asemaansa. Vaikka tällaisella yhteiskuntaluokkien sopusoinnulla ei olisi sijaa todellisessa maailmassa, kirjailijan ja kääntäjän suhdetta parhaimmillaan se tuntuu kuvaavan täydellisesti. Dame Agathan palveluskuntaan neljän kirjan verran kuuluneena voin kertoa olleeni hyvin tyytyväinen osaani tehdessäni ”tärkeää ja taitoa vaativaa työtä” hänen hyväkseen.
Jaakko Kankaanpää on englanninkielisen kirjallisuuden suomentaja.
Christie-sitaatit Antti Nuuttilan suomennoksesta.