Tekijä: Chia Koskinen

Vuonna 1917 Eino Leino kirjoitti runon itsenäistyneelle Ukrainalle.

Terve Ukraina

Terve Ukraina! Kunnias soikoon,
Huutona huomenen valkenevan!
Voimasi, lempesi leimaus voikoon
vaatia, laatia maan vapahan!
Uljas Ukraina! Nyt älä horju!
Kerran se koittaa kansojen koi.
Tyynenä, vankkana vaarasi torju,
tai jos on tarpehen, niin salamoi!

Kaunis Ukraina, kansojen suola!
Sulla on lippu ja meillä on tie.
Myötäs on myrskyssä Suomi ja Puola,
Myös Viro, Lätti ja Liettua lie.
Eespäin, Ukraina! Et ole orja,
itse jos toivot ja tahdot sa sen.
Kuuletko kuoron, mi suur’ on ja sorja
kuin meri kansojen kauhtuvien?

Uusi Ukraina, tenhoisa, uhkee!
Väljinä välkkyvät virtasi suut,
Vapauden purppurakukkihin puhkee
Mordva, Grusinia, Permi ja muut!
Hetki on Venäjän heimojen nousta;
katkoa kahlehet tsaarien yön.
Loista; Ukraina! Jännitä jousta,
valkaise tie tasavaltaisen työn!

• Eino Leino 29.6.1917

Helsinki 3.6.19
Terveisiä sinne Romaniaan, Marjo!

Pyörittelin kirjailijakokouksen teemaa “Kirjailijan luonto” ja aloin miettiä sanaa “luonto” niin kuin suomen kielessä on tapana, luonteen synonyyminä. Kirjailijakokous on eräänlainen luontoretki. Kun lähden matkalle sisäänpäin ja käyn kävelyllä omassa luonnossani, maisemat eivät yllätä. Sanapopulaatioista sopivimmat ovat jääneet eloon, mutta kaikki ekosysteemit eivät vaikuta vahvoilta, maisemat ovat karut. Monet elämänmuodot ovat yrittäneet asettua, harvat ovat selvinneet.

Kirjassaan Monimuotoisuus Juha Kauppinen kirjoittaa, että monimuotoisuuden mainitseminen kääntää ajatukset tropiikkiin, missä lajeja on runsaasti. Se että lajeja on pohjoisessa vähemmän, ei kuitenkaan merkitse mitään, Kauppinen kirjoittaa, sillä olennaista on että ekosysteemi toimii. Nämä ovat lohdun sanoja, joiden mukana aurinko alkaa paistaa omaan luontooni ja se näyttäytyy rikkaampana.

3.6.19
Tervehdys Piteştistä, JP!

Luonto yhdistyy minulla niin automaattisesti Suomeen, että joudun oikein kaulaani kurottamaan, jotta näkisin yhtään valoisia kesäöitä ja järvenselkiä pidemmälle.

Vietin iltapäivän Goleşti-museossa, joka on ollut Golescujen, yhden Romanian historian mahtisuvun, kartano. Luonteikas paikka, joka hiukan muistuttaa Seurasaarta laajoine ulkomuseoalueineen. Vuonna 1826 Dinicu Golescu perusti kartanon maille pikkuruisen koulun, joka ensimmäisenä tarjosi lapsille opetusta romaniaksi yläluokan käyttämän ranskan sijaan. Matalassa tilassa oli kaksi pitkää pulpettia ja opettajalle kateederi. Huomattavin huonekalu ja ainoa varsinainen opetusväline oli jaloille nostettu suorakaiteen muotoinen hiekkalaatikko.

Jokainen olemme varmaan hiekkaan tai lumeen kirjoittaneet, mutta ensi kertaa kohtasin nyt tällaisen ulkoa sisään taloon kannetun hiekkaopetusvälineen. Saman tien muistin taidenäyttelyissä nähneeni erilaisia mekaanisia veistoksia, jotka piirtävät hiekkaan loputtomia variaatioitaan. Iski oivallus, ihan niin kuin yllä kuvaat. Historiakäsitykseni tai ehkä jopa ihmiskäsitykseni syveni kerralla suuren humpsahduksen verran. Oppiminen, hoksaaminen, tajuaminen ovat luullakseni onnellisin osa ihmisluontoa.

5.6.19

Marjo, hiekkaan piirtäminen on hyvä metafora kaikelle kirjoittamiselle. Suurin osa teksteistä pyyhkiytyy pois niin kuin hiekka tasoitetaan ja myllätään yhä uudestaan, vesi huuhtoo sen tasaiseksi ja tai tuulen pyyhekumi tekee pinnan taas mykäksi.

Eilen sain käsiini seuraavan romaanini vedokset ja sillä hetkellä se, mitä olen käsitellyt kuin hiekkaan tai liitutaululle kirjoitettua, alkoi yhtäkkiä tuntua pysyvältä. Mutta se on usein illuusio. Kun näkee miten tie räjäytetään läpi kallion tai satavuotinen metsä kaadetaan tasaiseksi, tietää että harva kulttuurituote on edes ihmiselämän mittakaavassa kestävä. Sitä paitsi kun vaimoni luki kirjani ensimmäisen luvun, hän totesi, että alku pitää muuttaa. Hän oli oikeassa. Lähdin pyörälenkille ja pohdin samalla uutta avausta. Oli lämmin ilta, urheilukentät ja puistot täynnä ihmisiä, lapset häärivät purojen rannoilla, hanhiparvi poikasineen ylitti väylän ja ihmiset odottivat.

Tervehdys Piteştistä edelleen, JP, tänään 5.6.19

Olin ajatellut pysyä hiljaa ihmiselämän ja ihmishankkeiden mittakaavasta ja niiden välillä huonosti toisiinsa sopivista mittakaavoista, mutta nyt pistit sellaisen syötön, että isken kiinni. Tässä kaupungissa ovat nimittäin tällä hetkellä koolla EU:n ydinjäteasiantuntijat. En tiedä, mistä he puhuvat, mutta tiedän, mistä heidän työssään noin karkeasti ottaen on kyse: seuraavasta sadasta tuhannesta vuodesta.

Asia on tietysti mitä vakavin, mutta on tässä minusta jotain hilpeääkin, ihmisluonnon pohjimmainen ja ilmeisen loputon optimismi nyt vähintään. Tällaisia hankkeita vasten pieni kirjailija sitten ironiaa tavoitteleva vino hymy suupielessä karehtien miettii, kuinka jännittääkin seuraavan kirjan ensimmäinen kustantaja- ja kuvittajapalaveri ensi viikolla. Minulla on nimittäin sellainen ja sinulla jo vedokset. Onnea!

6.6.19 Helsinki

Ydinjäteasiantuntijat saattavatkin käsitellä ihmiskunnan kestävintä perintöä. Tšernobylin ydinkatastrofista kertova hieno tv-sarja on aiheuttanut omassa kulttuurisessa ekosysteemissäni paljon keskustelua ja samalla on esiin otettu myös Svetlana Aleksijevitšin kirja Tšernobylista nousee rukous. Energiantuotannolla, politiikalla ja ihmiskunnan tulevaisuudella on kohtalonyhteys eikä se rajoitu poliittisen järjestelmän kullloisenkiin malliin. Neuvostojärjestelmän salailu ja välinpitämättömyys luonnosta ja ihmishengistä avautuu karmivalla tavalla niin Aleksijevitšin kirjassa kuin tv-sarjassa, mutta yhtä hyvin voimme lukea kirjaa ja sarjaa kommenttina nykyhetken poliittisille suuntauksille.

Mitä seuraa populististen poliitikkojen puolitotuuksista ja valheista? Mitä seuraa henkilökulteista ja median kouristuksenomaisesta tarpeesta etsiä konflikteja? Miten käy luonnolle, jolla ei ole tarjottavanaan kiihdyttävää tarinaa? Odotan kiinnostuksella, mihin suuntaan kirjailijat Lahdessa vievät keskustelua kirjailijan luonnosta.

7.6.19 takaisin kotona Helsingissä

Tšernobyl-sarja on minulla vielä korkkaamatta, mutta Aleksijevitšin kirjan järisyttävyyden muistan hyvin. Mietin sitä ja myös ihmisen taipumusta kaikenlaiseen sumutukseen eilen Bukarestissa, kun kuljeskelin siellä pitkin katuja ja aukioita, joilla joulukuussa 1989 tapahtui kauheita. Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin kaupungissa vallitsi kuitenkin minun perehtymättömän nenäni nuuskimanani hyvä, rauhallisen dynaaminen tunnelma, vaikka perinnössä takuulla riittää perattavaa.

Mutta Lahteen: Tästä tulee minulle viides osallistumiskerta. Mikä ikinä kirjailijakokouksen teema onkin ollut, aina on päädytty keskustelemaan kirjailijan tehtävästä ja ehkä myös kirjoittavan ihmisen luonnosta. Onneksi kirjailijan tehtävä ei helpolla antaudu aidattavaksi, enkä usko – enkä myöskään toivo – että saamme pelikenttää paalutetuksi tälläkään kertaan. Silti oikein kutittelee, ettei enää kauan tarvitse odottaa, mitä kirjailijakollegat luonnoistaan meille kohta paljastavat. Aina siitä rikastuu.

Onko kirjallisuuden kääntäjä taiteilija ja onko kirjallisuuden kääntäminen taidetta?

Siinä on kaksi kysymystä, johon kirjallisuuden kääntämisen ammattilaisena ajoittain törmää. Tavallaan vastaus on itsestään selvä: jos käännöskirjaa pidetään sanataiteellisena teoksena, lienee väistämätöntä, että kääntäjä kirjan toisena merkittävänä tekijänä on taiteilija ja hänen työnsä taiteellista työtä.

Kysymykseen kääntäjän taiteesta voi kuitenkin paneutua myös hieman syvemmin.

Kirjailija ja kääntäjä esiintyvät kumpainenkin käännöskirjan tekijöinä, mutta olisi silti ajatusvirhe samaistaa kääntäjän tekemä taiteellinen työ kirjailijan työhön. Siinä missä kirjailijan taide on läpikotaisin luovaa, vivahtaa kääntäjän työ huomattavasti enemmän esittävien taiteiden suuntaan. Kun teksti kirjailijan kynästä lähteneessä muodossaan (eli kääntäjien kielellä alkuteos) edustaa vain itseään, edustaa käännetty kirja toista taiteellista teosta – ja sitä edustaessaan se käyttää toisen välineen keinoja: toista kieltä ja osittain myös toista kulttuuriperintöä.

Erilaiset musiikki- ja teatterivertaukset ovatkin ammatistaan kertovien kääntäjien keskuudessa suosittuja. Usein kuulee sanottavan, että kääntäminen on kuin soittaisi väärälle instrumentille kirjoitetuista nuoteista tai kuin saisi tehtäväkseen soittaa pianolla sitä, mikä on alkujaan sävelletty sinfoniaorkesterille. Tällaiset soveltavat esitykset on hoidettava käytössä olevan soittimen omiin vahvuuksiin turvaten ja sen heikkouksia häivyttäen – samalla kuitenkaan kadottamatta sitä, mikä alkuperäisissä ja aivan toisenlaiselle kokoonpanolle kirjoitetuissa nuoteissa on olennaista, luonteenomaista ja ainutlaatuista.

Kääntämistä voi myös verrata toisen esittävän taiteilijan eli näyttelijän työhön. Silloinkin on oleellista, että näytelmäkirjailijalla ja näytelmän esittäjällä on tekstistä samanlainen ymmärrys, mutta toisaalta taiteellisen työn keinot ovat erilaiset. Kirjailija voi kirjoittaa näyttämöohjeeseen ”katsoo huolissaan” osaamatta itse esittää, millä tavalla huolissaan katsominen näyttämöllä tapahtuu, kun taas näyttelijälle sellainen taito on (kaikkien muiden keinojen ohella) ammatin ytimessä.

Ajatus kääntämisestä esittävänä taiteena tekee kaiken muun ohella ymmärrettäväksi myös sen, miksi käännöksillä on taipumusta vanhentua, joskus hyvinkin nopeasti, alkuteosten arvon pysyessä aikojen mittaan ennallaan. Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailuista on julkaistu puolenkymmentä suomennosta, kun taas alkuteos The Adventures of Huckleberry Finn kuuluu yhä sellaisenaan (mahdollista poliittisen korrektiuden vaalijoiden peukalointia lukuun ottamatta) amerikkalaisen kirjallisuuden kaanoniin. Kuten jokainen teatterin ja elokuvan ystävä tietää, esitykset vanhenevat ja muuttuvat ennen pitkää antiikiksi, lähinnä oman aikansa kuvastajiksi. 1800-luvun Hamlet olisi nykyaikaiselle katsojalle pelkkä historiallinen kuriositeetti, joskin ehkä mielenkiintoinen sellainen, kun taas William Shakespearen alkuperäinen näytelmä on kuranttia laatutavaraa edelleen.

Kääntäjä on kirjailijan palveluksessa

Kääntäjän ja kirjailijan taiteellisen työn ero on syynä myös siihen ehkä hieman yllättävältä tuntuvaan seikkaan, että pelkästään tekstuaalisella tasolla kääntäminen on vaikeampaa kuin kirjoittaminen puhtaalta pöydältä. Kirjailija voi kuljettaa tekstiään mieltymystensä ja kykyjensä mukaan, jättää vaikeuksia tuottavat kuvaukset tai tyylikeinot vähemmälle huomiolle ja keskittyä siihen, minkä kaikkein parhaiten taitaa. Sellaista ylellisyyttä ei ole kääntäjällä, jonka kirjailijan palveluksessa ollessaan on seurattava uskollisesti kirjailijan pyrkimyksiä ja tarkoituksia. Minne kirjailija menee, sinne myös kääntäjän on mentävä yksin askelin hänen perässään. Olemme jälleen kääntäjän taiteen äärellä: siinä määrin kun kirjallisen teoksen taiteellisten ansioiden katsotaan riippuvan tekstitason kauneusarvoista, tyylistä, sävyistä tai tunnelmista, ei liene epäselvyyttä siitä, että nuo tekstipiirteet syntyvät käännöskirjaan nimenomaan kääntäjän taiteellisen työn ansiosta.

Omaelämäkerrassaan Vanha hyvä aikani Agatha Christie kertoo, miten suuressa arvossa hänen lapsuudenkodissaan pidettiin palveluskuntaa ja sen taitoja, joihin isäntäväellä ei ollut minkäänlaista toivoa yltää. ”Älä koskaan sano noin kenellekään palvelijalle”, Christie kuuli kerran äitinsä toruvan palveluskuntaan alentuvasti suhtautunutta ystäväperheen lasta. ”Palvelijoita on kohdeltava erityisen huomaavaisesti. He tekevät tärkeää ja taitoa vaativaa työtä, johon et itse pystyisi kauan sitä harjoittelematta.”

Christien teoksissaan luoma vanhahtavan pittoreski maailma on tietenkin mielikuvituksen tuotetta. Siellä ihmisten väliset valtasuhteet ovat selviä ja kiistattomia, mutta yhtä lailla selvää on myös keskinäinen kunnioitus, joka takaa itse kunkin hiljaisen tyytyväisyyden asemaansa. Vaikka tällaisella yhteiskuntaluokkien sopusoinnulla ei olisi sijaa todellisessa maailmassa, kirjailijan ja kääntäjän suhdetta parhaimmillaan se tuntuu kuvaavan täydellisesti. Dame Agathan palveluskuntaan neljän kirjan verran kuuluneena voin kertoa olleeni hyvin tyytyväinen osaani tehdessäni ”tärkeää ja taitoa vaativaa työtä” hänen hyväkseen.

Jaakko Kankaanpää on englanninkielisen kirjallisuuden suomentaja.

Christie-sitaatit Antti Nuuttilan suomennoksesta.