LIWRE 2011

Olli Jalonen ©
21.6.2011

 

Joskus kirjoittaessa on tunne, että kivinen ja koskia täynnä oleva joki on pengerretty betoniuoman sisään. Siinä kuilussa joki ei enää jaksa virrata, vesi on vähentynyt matalaksi eikä ole kirkasta, vaan pian kaiken päällä on merkityksettömyyden samea kalvo.

Kuinka siitä pääsee pois, kuinka pääsee palaamaan edes alkuun? Mistä suunnasta löytää kirjoittamisen joen takaisin itseensä?

On mentävä sitä kohti, mikä on vaikeaa. Sitä kohti mikä sisintä kalvaa. Sitä mitä ei haluaisi sanoa mutta minkä tuntee että on sanottava.

Minun kirjailijan korkeakouluni oli työpaikka, jossa tehtävänäni oli kirjoittaa valeita ja väittää niitä totuuksiksi.

Olin 24-vuotias, vuosi oli 1978. Indonesian armeija oli vallannut Itä-Timorin pari vuotta aiemmin. Indonesian johdossa oli kenraali Suharto, joka kertoi julkisissa puheissaan maan talouden ja demokratian kehittymisestä, mutta Indonesia oli vankileirien saaristo.

60-luvulla jokiin oli heitetty ruumiita kuin puista katkaistuja oksia. 70-luvun lopulla sotilasjohdonvastustajiaoli yhä valtava määrä vankiloissa ja eristyksessä keskitysleireillä.

Olin töissä Indonesian suurlähetystössä Helsingissä ja sain palkkani Jakartasta ulkoministeriöstä. Luin uutistoimisto Antaran telexsähkeitä ja tein niistä lehtijuttuja tiedotuslehtiseen, joka postitettiin suurikokoisissa kirjekuorissa muiden maiden lähetystöihin Helsingissä ja suomalaisiin virastoihin ja tiedotusvälineisiin.

Ohjeeksi minulle oli annettu, että lehden pääjuttujen on kerrottava aina presidentti Suhartosta. Puolenkymmentä ensimmäistä uutista voi käsitellä presidentin puheita ja maakuntamatkoja. Varapresidentin tekemisistä saa kertoa noin yhden jutun verran. Taloussuhteet ulkovaltoihin ja maan loistavat kehitysnäkymät on syytä pitää aina positiivisesti esillä.

Indonesiaa mustamaalaavat asiat on esitettävä oikeassa valossa. Maailmalla kiertävät valeet on korjattava. Indonesia on oikeudenmukainen, lakiin ja järjestykseen perustuva valtio, jossa valtiojohto pitää huolta kansalaisten hyvinvoinnista.

Niin tein lehtijuttuja siitä, kuinka itätimorilaiset olivat vapaaehtoisesti ja hurraten päättäneet liittyä osaksi Indonesiaa. Saariston muitten osien poliittiset vankileirit olivat maaseutuväestön uudelleenkoulutuskeskuksia. Armeija toimi kaikessa kansan tukena. Armeijan ja maan johdossa oli oikeamielinen ja hyvä presidentti Suharto, todellinen kansakunnan isä jonka koko perhe työskenteli uupumatta hyvinvoinnin ja edistyksen levittämiseksi tasaisesti koko suureen maahan.

Pidättekö minua typeryksenä ja kysytte, etkö tietänyt asioitten todellista laitaa? Miksi suostuit olemaan mukana? Miksi kirjoitit mustaa valkoiseksi ja valeita tosiksi?

En tiedä. Tiesin kyllä. En tietänyt. Tiesin enemmän kuin halusin tietää.

Maailmaavärjätään totuuksiksi tehdyillä sanomilla ja sanomista tehdyillä uutisilla, niin presidenttien tunnetta värisevillä puheilla kuin ihmisten arkipäivän letkautuksilla ja huomautuksilla eroista Meidän ja Niiden välillä.

Värejä ja vivahteita maailmassa on paljon, mutta vallan ja vahvimman pyrkimys on pelkistää spektri mustaan ja valkoiseen. Me olemme oikeassa, me olemme vapauden ja demokratian puolella, kaikki muut ovat väärässä ja terroristien asialla.

Ennen vanhaan kerrottiin Irlannista niin, että saaren ympäri on rakennettu paperista korkea aita. Sen ulkopuolelle britit ovat kirjoittaneet, mitä he haluavat muun maailman ajattelevan irlantilaisista. Aidan sisäpuolelle britit ovat kirjoittaneet, mitä he haluavat, että irlantilaiset ajattelevat itsestään. Aita on sen verran korkea, että ulkoa ei näe sisälle eikä sisältä ulkopuolelle.

Jokainen kirjoittaja joutuu joskus työssään paperisten aitamuurien alueelle. Itse kullakin ne ovat erikokoisia ja eri aikoina erilaisia, pienistä ja herkästi kahisevista paperiverhoista suuriin maailman aitoihin.

Kirjoittaako niiden sisäpuolelle samoin kuin ulkopuolelle? Suostuuko kirjoittamaan käskyjen tai opportunistisesti ilmassa leijuvien toiveiden mukaan? Kirjoittaako niihin sen minkä tuntee sisimmässään, vai sen minkä luulee muiden haluavan lukea? Ja jos tuntee että tekee väärin, joko muille tai itselleen, niin ottaako sakset ja yrittää leikata paperiaidan osaltaan katki?

Uutistoimisto Antaran telexpinot ja monistuskoneen muste tulivat minulle tutuiksi. Kaikki oli työnantajamaassani ikuisesti hyvin, kehitys kulki harppauksin, lehti lehdeltä. Pankkimiehet ja kauppamiehet lännestä ja idästä vierailivat Jakartassa, juhlapuheissa kehuttiin maan uutta järjestystä. Ostettiin aseita ja laivoja, rakennettiin pilvenpiirtäjiä ja kauppakeskuksia. Suharton perheelle siirtyi yksityisomistukseen kymmeniä miljardeja dollareita. Itä-Timorissa surmattiin kymmeniätuhansia ihmisiä, lopuksi siellä oli kuollut ehkä kolmannes koko kansasta. Poliittisten vankien leireillä muilla Indonesian saarilla ei ollut tarpeen pitää kirjanpitoa huonosta kohtelusta tai hyvän hallinnon kourissa kuolleista.

Kuulostaako tutulta? Näiden samanlaisten diktaattorien kanssa maailman maat yhä asioivat, ja täsmälleen niin kauan kuin heistä on enemmän hyötyä kuin haittaa.

Olin ikävässä paikassa. Sen olin kyllä aavistanut ensimmäisestä työpaikkahaastattelusta alkaen. Ja koko ajan vielä näin ja opin asioista enemmän kuin mitä sain lukea telexeistä tai ministeriöiden salaisiksi leimattujen raporttien käännöslyhennelmistä.

Joka päivä kun astuin ulos lähetystörakennuksen hämärästä, tiukkojen verhojen ja separatistien kuvitteellisten pommi-iskujen varalta lisättyjen kaltereitten takaa, nykäisin kravatin kaulastani ja jatkoin miettimistä, millä lailla voisin ikinä kirjoittaa itseni tästä ulos.

Kirjoittaminen tuntui ainoalta vastalääkkeeltä tautiin ja myrkytystilaan.

Se oli outo labiili sairaus. Tila mielen ja ruumiin sisällä ei ollut sellainen, että siitä olisi päässyt eroon yksinkertaisesti vain irtisanoutumalla työpaikasta ja rupeamalla toimimaan ihmisoikeusjärjestöissä.

Ikävä olo johtui kauan ja alati vaikuttavasta ristiriidasta, tiedon ja aavistusten, käskyjen ja tunteitten, opittujen käytöstapojen, lojaliteetin ja itsensä halveksimisen sekavista syövereistä. Ei sellainen vyyhti lähde päästä sillä, että sanoo lähtevänsä pois ja olevansa eri mieltä.

Kuitenkin kun olin kerännyt rohkeutta riittävästi, sanoin itseni irti ja menin työttömyyskortistoon. Sekään ei taitanut vielä riittää. Muutimme pois koko Suomesta. Irlantiin lähdimme ehkä siksi, että olin lukenut työmatkoilla Heinrich Böllin hienoa päiväkirjateosta 50-luvun alusta, kun hän muutti perheineen pois silloisen Saksan ahdistavasta ristiriitatilanteesta.

Vasta Irlannin aikana pystyin kirjoittamaan itseni ulos Indonesiasta. Romaanin nimeksi tuli Ilo ja häpeä.

Se on minulle yhä hyvin rakas kirja. Siitä otettiin yksi pieni painos tasan 30 vuotta sitten.

Ilo ja häpeä. Ne molemmat löysin sisältäni; en olisi niitä puhumalla tai etsimällä tavoittanut samalla lailla kuin kirjoittamisen ihanan keskittyneessä virrassa voi häpeään kätketyn tai unohtamisen halun alle kadonneen löytää.

Kirjoittaessa tapahtuu koko ajan ajatusten ja tunteitten äkillisiä yhdistymisiä. Ne tuovat syvältä pintaan jotakin sellaista, mikä voisi muuten pysyä itseltäkin ikuisesti piilossa.

Kätketyn, aavistusten ja kuvaamattoman kuvaajana kaunokirjallisuus on hieno instrumentti. Ehkä paras kaikista.

Ennen kuin kirjoitin romaanin lähetystökokemusteni ajamana, tein myös sarjan lehtiartikkeleita. Yhdessä jutuista kirjoitin mahtipontisesti, että kirjallisuuden on rikottava reikiä vallan kulisseihin.

Nyt se tuntuu yltiöpäisen optimistiselta. Mutta optimisti olen yhä ja tahdon uskoa, että sellaiseenkin voi kaunokirjallisuudesta joskus olla. Joskus todella haluaisi, että niin voisi olla.

Kymmenen vuotta Indonesia-kokemukseni jälkeen matkustin Pohjois-Koreaan. Vallassa oli Suureksi johtajaksi kutsuttu Kim Il-sung, ja hänen Rakkaaksi johtajaksi kutsuttu poikansa Kim Jong-il vasta harjoitteli vallanvaihtoa.

Sain Pjongjangissa pinon kirjoja ja kirjasia, joista jokaisen tekijänä oli jompikumpi valtaapitävistä Kimeistä. Niissä käsiteltiin myös taidetta.Kirjallisuudelle annettiin suuria tehtäviä:sen oli oltava mukana yhteiskunnan rakentamisessa. Runoissa ja novelleissa oli kerrottavakansalle tärkeimmästä, Suuren johtajan ja Puolueen merkityksestä ja erehtymättömyydestä. Kaikenlainen muu,tästä ainoasta hyväksytystä poikkeava, oli epäilyttävää.

Kun olin illallisilla Kim Il-sungin palatsissa ja sadat valkohansikkaiset tarjoilijat alkoivat huutaa äänekästä rytmikästä tervehdyshuutoa Suuren johtajan astuessa saliin, tunsin kylmät väreet selässä ja huomasin vaistomaisesti pelkääväni. Ruumiista ja mielestä kaivautui muisto, miltä tuntuu olla pöytävieraanakin totalitarismin sisällä.

Kun myöhemmin samalla viikolla minulle ehdotettiin, että pitäisin televisioitavan puheen, jossa kiittäisin Suurta johtajaa siitä, että olin saanut tulla kaukaisesta Suomesta asti tutustumaan Korean demokraattisen kansantasavallan upeaan kehitykseen viisaan johtajansa kaitsemana, niin tunsin flunssan tulevan ja pahoittelin, että joudun kieltäytymään puheesta sairauden vuoksi. Kysyjä ymmärsi yskän ja yhtä kohteliain sanakääntein toivotti minulle pikaista paranemista.

Kun myöhemmin pääsin reittikoneeseen ja Pohjois-Korean ilmatilasta suuren Siperian päälle, huokaisin helpotuksesta. Tunsin, että kokemukseni oli voimakas, ja luulin, että kirjoittaisin siitä piankin jotain.

Kesti toistakymmentä vuotta, ennen kuin pystyin luomaan riviäkään kaunokirjallista tekstiä Pohjois-Koreasta.

Sen totalitarismituntui liian raskaalta ja monoliittiselta, rusentavalta, sanoin kuvaamattomalta. Ja kun kirjoitin, huomasin, että pystyn kirjoittamaan vain, koska en enää ajatellut, että minun on kerrottava jotakin hätkähdyttävää ja kulisseja rikkovaa.

Kirjoitin surusta. Kirjoitin kuinka vähää maissisatoa puidaan kivetyillä teillä. Kirjoitin kurkiaurasta muuttomatkalla pois.

En pystynyt kirjoittamaan niin raskaasta aiheesta ennen kuin olin löytänyt itseni sisältä yhden ihmisen.Yksi ihminen on kaunokirjallisuuden preesens ja läsnäolo. Kun tuntee kirjoittavansa yhdestä ja samalla itsestään, kirjoittaa kaikista.

Jos valta ja vahvin pyrkii pakottamaan maailman ja ihmisen mustavalkoiseksi, voi mustavalkoiseen etsiä sävyjä ja värejä. Niin voi kuvata sellaistakin, mikä on vasta syntymässä ja vasta lepattaa säikähtäneenä maailmaan tulemisestaan.