LIWRE 2011

Eleanor Catton
©
Tuonpuolen tila
20.6.2011

Englannin kielessä "beyond" on sekä prepositio että adverbi. Adverbina se vihjaa rajattomuudesta, laajenemisesta, jopa löytämisestä; kun sanomme, että henkilö on "beyond proud", 'ylpeyden tuolla puolen', tai "beyond happy", 'onnellisuuden tuolla puolen', tarkoitamme, että hänen kokemuksensa tuosta tunteesta on niin voimakas että se on siirtynyt tavattoman tai poikkeuksellisen alueelle. Prepositiona sana toisaalta viittaa kiinteään rajaan - jos joku on "beyond", 'tuolla puolen', silloin jokin raja on piirtynyt hiekkaan; kynnys on muodostunut.

Minun on tunnustettava mieltymykseni adverbia kohtaan. Minusta sitä turhaan syrjitään nykyisessä englanniksi kirjoitetussa fiktiossa. Aion pitäytyä tämänpäiväisissä kommenteissani beyond-sanan adverbiaaliseen tulkintaan, millä tarkoitan sitä, että aion puhua niistä inhimillisen kokemuksen aspekteista, jotka sijoittuvat "sanojen tuolle puolen" yksinomaan siitä syystä, että ne ovat liian valtavia tai liian arvoituksellisia tai pyhiä tullakseen kielen kiteyttämiksi tai käsittämiksi.

Puhuessamme "abstraktiosta" tulemme miltei aina käyttäneeksi sanaa mittayksikkönä - fiktiivinen teos joka on "liian abstrakti" ei ole onnistunut vakuuttamaan lukijaansa tai herättämään tässä jotain. Metaforaa tai fiktiivistä ideaa voidaan sanoa "abstraktiksi" kahdesta syystä: joko se on esitetty sivulla epätäsmällisesti tai monimielisesti, tai se pyrkii loihtimaan esiin idean joka ei itsessään ole tiedettävissä (ja tämä jälkimmäinen syy usein unohdetaan).

Esiin loihtimisen ("conjure") maaginen tai teatteriin liittyvä konnotaatio on uskoakseni tärkeä. Luovan kirjoittamisen opiskelijoille annetaan neuvoksi "näytä, älä kerro", joka on minun mielestäni harvinaislaatuisen huono neuvo annettavaksi kenellekään - puhumattakaan aloittelevasta kirjoittajasta. "Näyttäminen" ja "kertominen" eivät ole missään mielessä toisilleen vastakkaisia, ne ovat yksinkertaisesti vain kaksi erilaista keinoa loihtia esiin jotain todellisuudesta, pakottaa oma tahtonsa kielen ylle ja luoda maailma. Nuoren kirjoittajan ohjaaminen näyttämään eikä kertomaan on minusta käytännössä sama kuin häntä ohjattaisiin "tuntemaan eikä ajattelemaan" - ikään kuin kukaan meistä voisi tuntea ajattelematta tai ajatella tuntematta. Se ei ole pelkästään mahdotonta, se on myös läpikotaisin ei-toivottavaa. Jos tuntemisemme ja ajattelumme olisivat toisistaan erillisiä, meillä olisi logiikkaa ilman vakaumusta; meillä olisi halua ilman rakkautta; meillä olisi kommunikaatiota ilman ymmärrystä.

Kasvoin Uuden-Seelannin eteläsaarella, kaupungissa, jonka vanhempani olivat valinneet ja jota he rakastivat koska se sijaitsee lähellä vuoria - Christchurch on kahden tunnin matkan päässä kuluneesta solasta Arthur's Passissa, vuoristokylässä, joka oli ja on isäni henkinen tukipiste, hänen katedraalinsa ja kappelinsa erämaassa. Vanhempani eivät moniin vuosiin omistaneet autoa kun olin lapsi. Ajelimme ympäri kaupunkia kahdella tandem- ja yhdellä tavallisella polkupyörällä (mikä oli merkittävä häpeän aihe niihin aikoihin), ja joskus viikonloppuisin vuokrasimme auton ajaaksemme alpeille ja patikoimaan.

Isäni on ulkomailla asuva amerikkalainen - hän rakastui Uuteen-Seelantiin nuoruudessaan eikä koskaan palannut kotimaahansa. Lapsuudessani en koskaan ymmärtänyt isäni kiintymystä Uutta-Seelantia kohtaan, saati yhtä jyrkkärinteistä alppia kohtaan, jonka luo hän palaa kuin alttarille: Avalanche Peak, kuuden tunnin nousu pilvien täyttämän solan yläpuolelle. Epäoikeudenmukaisuutta, jota koin siitä "outoudesta", että perheellämme ei ollut autoa, vahvisti se, että meillä ei ollut myöskään televisiota. Vanhempani eivät pyydelleet tätä anteeksi, vaan he hilpeästi kertoivat, että kiittäisin heitä moisesta kun olisin vanhempi, mikä olikin totta. Niihin aikoihin isän hokema "luonto näyttää kauniimmalta sateessa" ei kuitenkaan saanut suopeaa vastaanottoa, kuten ei myöskään hänen ajatuksensa siitä, että näkymä saavutettiin vaivannäön kautta - maisema oli hänelle jotain joka piti ansaita.

Kun saavutimme huipun tai minkä tahansa paikan, jonka isä oli arvioinut sijaitsevan riittävän rankaisevan etäisyyden päässä autosta jotta lounas olisi ansaittu, hän poikkeuksetta huomasi että hän oli unohtanut Sveitsin armeijan linkkuveitsensä ja alkoi viipaloida juustoa luottokortillaan (näin jälkikäteen ajatellen olen alkanut epäillä, että hänellä ei linkkuveistä ollutkaan).

Tällaisen yksityiskohdan minä muistan tutkimusretkiltämme kukkuloille - luottokortin, jonka reuna oli vahainen ja rasvainen. Muistan kunkin vuokraamamme auton sisätilassa vallinneen puhtauden tuoksun, autot olivat aina eri mallisia ja hieman eri muotoisia, tyhjän hansikaslokeron, saappaideni halkeilleet kärjet, ja sen, miten käteni turposivat ja heikkenivät päivän kestäneen ylämäkeen kävelemisen jälkeen niin, etten saanut niitä puristettua nyrkkiin. Muistan kerran auton oven ympäri kulkevan kumitiivisteen muuttuneen postimerkin reunan muotoiseksi kun alppipapukaijat olivat etsineet jotain varastettavaa. Mutta en muista näkymiä - en muistoina. Itse asiassa olen varma, että en koskaan lapsena kokenut minkäänlaista kohtaamista ylevän kanssa - puristavaa tunnetta kurkussa, keuhkojen pakahtumista, sitä yhtäkkistä, vellovaa tunnetta omasta pienuudesta ja siitä koko valtavuudesta joka on pakkautunut sisimpään.

Luonnon äärimmäisen ylevän kauneuden kokeminen johtaa kohtaamaan myös nähdyn kuvaamiseen käytetyn kielen täydellinen riittämättömyys. Sanat eivät pysty välittämään sellaisen näkymän valtavuutta, joka on niin uskomaton että sen tuntee. Niinä hetkinä luonnonkauneudesta tulee eräänlainen järkytys - se on puhdas kohtaaminen, liian tiivistynyt aikaan ja tilaan tullakseen kielen käsittämäksi. En tunne ylevää katsoessani kaupunkia - oli se sitten miten vaikuttava mittasuhteissaan ja varjoissaan tahansa - siitä syystä, että kaupunki on suunniteltu - aineellisuudessaan formaalisti määritetty - ja se on nimetty jo sen luomisen tosiasialla. Sanat riittävät. En ole koskaan liikuttunut kyyneliin kaupungin ääriviivoista tai rakennuksesta tai maalatusta holvikaaresta, mutta vuorenhuipun äkillinen ilmestyminen usvaverhon takaa riittää saamaan minut itkemään.

Luulen, että lapsi ei tunne ylevää koska lapsen ei tarvitse - tai ehkä lapsi ei kykene - kohtaamaan kielensä rajoituksia. Lapselle jo kieli on ilmeellistä, suopeaa, mielleyhtymiltään antoisaa, traagista, hilpeää, epäsuhtaista ja valtavaa. Pilvien täyttämään laaksoon katseleminen kiinnosti minua vähemmän (tai ainakaan se ei kiinnostanut minua enempää) kuin sen katseleminen, miten isäni veti peukaloaan luottokorttinsa magneettinauhan yli pyyhkiäkseen sen puhtaaksi.

Paras minun saamani kirjoittamisneuvo oli peräisin ensimmäiseltä luovan kirjoittamisen opettajaltani, uusiseelantilaiselta kirjailijalta Damien Wilkinsiltä. Hän kertoi, että on helppo kirjoittaa hahmoja, jotka ovat vähemmän älykkäitä kuin kirjoittaja itse on; tekijä kykenee tällöin diagnosoimaan ne ylä- ja ulkopuolelta, kuin jumala joka tuomitsee sitä itseään vähäisempiä olentoja. Damien totesi, että paljon vaikeampaa on yrittää kirjoittaa hahmoja, jotka ovat älykkäämpiä kuin kirjoittaja; hahmoja, joiden reflektiokyvyt ja ymmärrys ovat suuremmat kuin tekijän omat. Ensi alkuun tuo neuvo ei tuntunut ensinkään järkevältä. Miten moinen voisi olla mahdollista, ajattelin, kun tekijän luomat hahmot ovat hänen oman mielensä tuotteita - ne eivät tule itsen ulkopuolelta, sanojen tuolta puolen, vaan ne tulevat itsestä, itsen sisältä. Mutta pohdin tätä neuvoa paljon, ja mitä enemmän sitä ajattelin, sitä enemmän aloin ymmärtää viisauden, joka Damienin sanoissa piili.

Metaforan akti - jonkin asian käyttäminen jonkin toisen asian kuvaamiseen - ei ole vastaavuuden vaan laajentamisen asia. Fiktiossa metaforan "aluetta" ei ole kiinteästi säädetty (samassa tarinassa voi käyttää vaikkapa sekä merenkulkuun liittyvää että astronomista metaforaa), ja koska emme oleta vaadi tätä aluetta olemaan johdonmukaisesti yhtäpitävä itsensä kanssa, se ei ole niinkään jokin maailma vaan rinnakkaisten maailmojen kooste, kvantumi, joka alati laajenee. Tämä laajentuminen tapahtuu myös kirjoittajalle: metafora on eräänlaista hengen myötätuntoa, myötätuntoa joka näkee yhteyden elollisen ja elottoman välillä, sanan ja maailman välillä.

Jos tämä laajentuminen ymmärretään mahdollisuuksien rajattomaksi ketjuksi, niin narratiivin jokainen momentti alkaa käyttäytyä kuin maatuskanukke. Voisin käyttää kaksitoista sivua sen kuvailemiseen, miten käsi koskettaa kaulusta; voisin käyttää neljä sanaa kuvailemaan kokonaista kansakuntaa. Kunkin nuken - kenties kunkin sanan - sisällä on suuremman sanan mahdollisuus. Kirjoittaja voi viipyillä, palata takaisin, poiketa uudelleen, tiivistää, laajentaa; ajan tavanomaiset säännöt eivät ole voimassa. Romaani ei ole lopullinen tai ratkaiseva artefakti yhtään sen enempää kuin vaikkapa käsityksesi tai vaikutelmasi omasta isästäsi on tyhjentävä luettelo joka ikisestä hetkestä jonka olette viettäneet yhdessä ja mitä ne kaikki ovat merkinneet. Kun käytämme sanoja kuvaamaan inhimillistä kokemusta ja ajattelua, suoritamme ennen kaikkea huikaisevan valitsemisen teon: kaiken meidän itsemme tuolla puolen olevan ja meissä olevan suunnattomasta monimutkaisuudesta luomme yhteyden ja seuraamme polkua. Mutta hankkeemme - romaanimme, runomme, esseemme, manifestimme ja laulumme - voivat olla vain osittaisia todisteita ja osoituksia siitä, mitä on olla elossa. Minulle tämä ei ole masentava vaan täydellisen kannustava ajatus. Miten kielen taide voisi olla mitään enempää kuin osittaista tai likimääräistä? Ihmismieli on mysteeri, jota kukaan ei koskaan pysty ratkaisemaan. Elämisen merkityksen mysteeri syntyy aina uudestaan jokaisen maailmaan tulevan ihmisen myötä, ja jokaisen sukupolven myötä syntyy uusien mielten lisäksi uusi maailma niitä haastamaan. Muistin ihme, ajattelumme liike silloin kun kuuntelemme ja puhumme, tunteemme hienosyisyys, pystyvyytemme, muistomme, puutteemme, eromme, ennakkoluulomme, intuitiomme, kykymme kieleen, kaikkein yksityisimmät unelmamme - kaikissa niissä piilee vaikuttamisen, mahdollisuuksien ja kykyjen maatuskanukke; meistä kukin on liian valtava ja liian monimutkainen voidakseen tulla tyydyttävästi esitetyksi missään kirjassa, tai edes kokonaisessa elämällisessä kirjoja.

Olen käyttänyt sanoja "esittää" ja "kuvata" puhuessani prosessista, jossa inhimillinen kokemus kirkastuu kieleksi, sanoiksi ja merkeiksi ja kohtauksiksi - mutta tietenkään meidän asiamme kirjoittajina ei ole pelkkä tosiasioiden kuvaaminen. Me emme ole täällä kopioidaksemme maailmaa vaan laajentaaksemme sitä. Esseessään Sisyfoksen myytti Camus kirjoittaa, että kuvailemisen akti "merkitsee sekä kokemuksen kuolemaa että sen moninkertaistumista". Merkitys voi ainoastaan moninkertaistua. Kun unelmoimme, kun kirjoitamme rohkeasti, omaperäisesti ja myötätuntoisesti, silloin hankkiudumme "tuolle puolen".

Osittain tästä syystä suuri osa nykyfiktiosta, joka lankeaa "realismin" genreen, herättää minussa kärsimättömyyttä. Uskon, että kun kirjoittaja rajoittaa työnsä vain siihen, mikä on todistettavasti totta, hän ei kykene todella saamaan yhteyttä olemisen mysteeriin, joka on todistamattomissa, hätkähdyttävä ja aina omituinen. Uskon, että kieli todella rajoittaa vain välinpitämätöntä kirjoittajaa. Fiktiivinen teos, joka ei laajenna maailmaa, joka ei tähtää johonkin kauneuden tai viisauden tai uskon abstraktioon, on parhaimmillaankin vain tylsä kaiku siitä, mikä on jo todellista. Sellaiset teokset ovat kopioita ja väärennöksiä, niissä ei ole rohkeutta.

Tony Kushnerin näytelmässä Angels in America hahmo nimeltä Joe Pitt kertoo rakastajalleen Louisille: "ole maailmassa mutta älä ole maailmasta". Tämä on minusta erinomainen neuvo kenelle tahansa kirjoittajalle. Olemisemme mysteeri ei ole maailmasta, vaikka me elämmekin toistemme kanssa, ja olemme todellisia.

Me aloitamme tuolla puolen. Lapsina kielemme on paradoksin, vastakohtaisuuden ja mahdottomuuden kieltä; se on taikuuden kieltä ja yhtä voimallista kuin taikuus. Kun lapsi kutsuu elottoman lelun olemaan, tekee tammenterhosta rattaat tai kenkälaatikosta lieden, hän toteuttaa metaforaa.

Matkaaminen "sanojen tuolle puolen" ei ole matkaamista sanoista poispäin vaan sanoihin. Inhimillinen kokemuksemme - so. mielemme kokonaisuus, sielumme syvyydet - on määritelmien tuolla puolen, mikä ei ensinkään tarkoita, että sitä ei voisi kuvata. Päinvastoin: ihmisolento on tyhjentymätön ja mihinkään pelkistymätön aihe ja subjekti. Jopa lukemattomien historian kausien ja kaikkien niiden luomisen ja yhteyksien - kielessä, kielten välissä, ideoiden välissä, symbolien välissä piilevien - mahdollisuuksien jälkeenkin tulee silti aina olemaan vielä enemmän mahdollisuuksia, enemmän romaaneja, enemmän uutta, enemmän taidetta. Emme koskaan tule täysin suunnistautumaan siinä mikä piilee sanojen tuolla puolen, mutta me voimme mennä sinne, vilkaista, ja palata.

Suomennos Elia Lennes