LIWRE 2011

Gerry Loose ©
Apologia pro arte sua
20.6.2011

Tai: ajatuksia saatettuna abstraktiin muotoon, joka voisi muistuttaa Wittgensteinin kovakuoriaista kotelossa tai kenties ankkajänistä.

"Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava."

Lauselmassa on kaksi pohdittavaa asiaa. Ensinnäkin ilmaus "ei voi": tarkoittaako Wittgenstein, että ei voi ajatella vai ei pitäisi yrittää vai jotain muuta, mitä hän ei ole ilmaissut? Toinen on sana "vaiettava": hiljaisuus on kaiketi sitä, minkä ääni keskeyttää; tarkoittaako Wittgenstein mykkyyttä vai äänettömyyttä vai huomautusten poissaoloa?

Aikomukseni ei suinkaan ole riidellä Wittgensteinin kanssa - panen vain merkille, että hänen kutsunsa vaikenemiseen ilmaistaan sanoilla; sanoilla, jotka ovat jossain määrin moniselitteiset.

Voidaan väittää, että kirjoittajan velvollisuus muun ohella on yrittää saada ilmaisematon kuuluville. Ymmärrämme, että sanat ovat symboleita, eivät itse asia, jota kuvaillaan. On olemassa asioita joita ei ole vielä kuvailtu, vielä nimetty, ja tämä on niin nautinnon lähde kuin viite siitä, että kieli uudistaa itseään jatkuvasti.

Käsitellessäni tätä aihetta minun on välttämätöntä käyttää sanoja. Se kuuluu kirjailijan työhön. Kirjoitan tätä, kuitenkin, runoilijana, en filosofina tai teoreetikkona - olen tottunut tunnustelemaan tieni kielellisten vaikeuksien läpi. Jos ryhtyisin selittämään, miten kieli toimii (olettaen - melkoinen oletus - että kykenisin siihen), saattaisin menettää kyvyn käyttää sitä vaikuttavasti.

Omalla kohdallani tällainen käyttö voi tarkoittaa kollaasia, lähekkäisyyttä, rinnastamista ja murtamista - toisenlaista kertomusta, joka kuvaamisen sijasta mieluummin hahmottelee maailman, johon se itse kuuluu. Runoutta / kirjoitusta, joka pyrkii tekemään jonkin hetken todeksi, pikemmin kuin kuvailevaa lyriikkaa. Joka ilmaisee selvästi sen tosiasian, että kirjoittaja / kirjoitettu on yhtä lailla osa "kertomusta" kuin muutkin osat.

Käytön vaikuttavuus voi syntyä myös muokkaamalla kirjallista muotoa: murtamalla sekä muodon että kertomuksen. Esimerkkinä avoimen kentän runous tai tekstin avaruudellinen hahmottaminen. Totunnaisten puhetapojen horjuttaminen horjuttaa ajatustapoja ja saa meidät yhteyteen sellaisen todellisuuden kanssa, jota oli aiemmin mahdoton lähestyä sanojen avulla; kun etsimme kuvauksia kohtaamillemme kauhuille tai iloille ja nimeämme niitä, aloitamme samalla niiden kitkemisen tai rohkaisemisen.

Kirjallisuuden täytyy olla myös pelotonta. Tabut ovat sosiaalisia rakennelmia. Nähdäkseen selvästi kirjailijan on nähtävä rakennelmien tuolle puolen ja päästävä irti niiden asettamista rajoitteista. Vaatii taitoa onnistua tässä olematta sensaatiohakuinen mutta kirjoittaen silti niin, että ihmiset jatkavat lukemista.

Yksi tärkeä työkalu kirjailijalle - ainakin minulle - on muiden tekstien käyttö: mihin runous ei sovi, siinä sanatarkasti lainatut (lähteet mainiten?) ja kiihkottomat tieteelliset selostukset, vaikkapa ydinsodan kauhuista, voivat olla järjettömän vahvoja jo sen vuoksi, että ne ovat todistuksia. Sama pätee sortavien poliittisten järjestelmien draamalliseen esittämiseen: on lausuttava totuus vallanpitäjille.

Tätä ei voi tehdä taistelemalla vapauden tai rauhan puolesta. Rauhan puolesta taisteleminen - siteeratakseni Faludya väärin - on kuin panemista neitsyyden puolesta. Olen pienen maan kansalainen; siinä maassa olen voimaton, minulla on vain oma ääneni - yksi monista. Mutta vaikeneminen ei ole vaihtoehto, koska silloin laiminlyö velvollisuuttaan huolehtia lähimmäisistään, osoittaa myötätuntoa. Silloin pettää ne, jotka muissa maissa todella ovat joutuneet hallintojen vaientamiksi, usein oman pienen maani hiljaisella hyväksynnällä. Velvollisuuteni sanankäyttäjänä - kukoistavien vääryyksien ja kuihtuvien ilojen todenpuhujana - on myös vallata takaisin niitä sanoja, joiden merkityksen korporatistinen kulutuskulttuuri ja salaileva politiikka ovat hämärtäneet; monesti nämä kaksi ovatkin yhtä ja samaa. Sanoja ei voi (ei saa?) pitkään vääristellä tai lahjoa: niillä on oma elämänsä. Kielioppikin on kulttuurin tuote. Kielioppia ei omista mikään yksittäinen ihmisryhmä; historialla on keinonsa käsitellä omimista.

Kirjailijoina meidän ei tarvitse erityisesti puhua suoraan - saattaa olla parastakin vain puhella, käyttää sanoja parantamisen välineinä, ei aseina; asettua vastarintaan omaksumalla toisia ajattelutapoja. Tämän kirjailijat osaavat erinomaisesti. Kun keksitään toisia todellisuuden tiloja, totuuden paljastava valo voi hohtaa fiktiossa (johon kategoriaan luen myös runouden).

Totuus on epäilemättä runouden ytimessä. Samoin kuin autenttinen tapa käyttää kieltä, jota kirjoitetaan.

On myös hyvä luottaa tiedostamattomaan, päästää sattuma mukaan kirjoitukseen - sillä prosessi on yhtä tärkeä kuin lopputulos.

Emme tietenkään ole sidotut kieleen, mutta ilman sitä olemme hukassa. Vapaa assosiointi kielellä on metaforista - se todella muuttaa asioita. Syventyminen tunteeseen ja mieleen, matkat mielikuvituksessa: nämä ovat kirjailijalle myös tarinan etsimistä; elvytettävien sanojen etsimistä; kielen etsimistä. Luotuamme kokemuksen - oli se sitten ihastuttava tai kammottava - meillä on jälleen uutta yhteistä lähimmäistemme kanssa. Kirjailijat valmistavat tienviittoja: viittoja paikkoihin joita tulisi välttää, paikkoihin joissa kannattaisi vierailla. Kirjailijat ovat kokemuksen kartantekijöitä; hiljaisuuden kaikupohjaa. Jos olemme onnekkaita, se mikä värähtelee kuulostaa todelliselta, autenttiselta, tunteelta ja huolenpidolta lähimmäisiä ja yhdessä asuttamaamme haurasta maailmaa kohtaan.

Kirjailijat perivät tämän, jakavat sen muiden kanssa - luovuttavat sen taas eteenpäin. Me kerromme tarinoita, joita ei muissa kulttuureissa ehkä kirjoiteta ylös. Tarinat kertovat vanhasta olemassaolon kamppailusta, elämästä ja kuolemasta ja rakastuneena olemisesta. On tarinoita tyranneista ja puunhakkaajista. Tarinoita vääryyttä kärsineistä, tarinoita pelastavista sankareista ja myös vaatimattomasti eletyistä elämistä.

Kerromme ne omin sanoin. Sanoin, jotka omistamme, jotka ovat vapaita ja ei-kenenkään omaisuutta. Totuuden puhuminen ja tarinan välittäminen eteenpäin ovat huutoja hiljaisuudessa - ilon ja pelon huutoja. Sanat ja niiden ilmestyminen ovat tietoisuuden ja myötätunnon soihtuja. Sanat ovat kunkin sukupolven rituaali. Kukin sukupolvi löytää uusia tapoja kertoa tarinoita, jotka isovanhempamme kenties tunsivat Kalevalasta tai oman maani Carmina Gadelicasta.

Kirjailijoina olemme avoimia. Pilkkaamme kun se on paikallaan, potkimme tutkainta vastaan. Tarpeen vaatiessa kiitämme. Astumme uusiin, itse valmistamiimme maailmoihin. Me kuvailemme omia olosuhteitamme, jotka ovat totta koko ihmiskunnalle, alamme on ihmisyys - seksi, kuolema, rakkaus.

Emme ole sidotut kieleen, mutta käytämme sitä niin pyhän kuin arkipäiväisenkin taitajina.

Onko kielellä rajat? En usko. Entä onko kielenkäytöllä rajat? En usko. Onko olemassa ihmisiä joille olisi mieluisampaa, jos me emme käyttäisi ja tutkisi kieltä? Varmasti. Kun kerromme tarinoitamme, kirjoitamme laulujamme, runojamme ja näytelmiämme, puolustamme paitsi oikeuksiamme, niin myös omaa välttämättömyyttämme: tarvettamme tulla kuulluksi. Edelleen ilmaisemme universaalia oikeutta olla tulematta vaiennetuksi. Hiljaisuus kohtaa meidät kaikki lopulta, joten älkäämme osallistuko siihen ennenaikaisesti.

Olenko puhunut aiheesta? Jossain mielessä kyllä. Ainakin olen rikkonut hiljaisuuden, täyttänyt tyhjän sivun.

Minulla on CP-vammainen nuori ystävä. Hän ei ole koskaan kyennyt puhumaan, mutta hän on kirjoittaja. Vain kirjoitustaidon avulla hän voi ilmaista todellisuuttaan - se on hänelle ainoa keino kertoa tarinansa; ilman kirjoitettua sanaa se jäisi kertomatta. Iloitsen siitä, että voin lukea sen, ja siitä, millainen suhteiden verkko hänen sanojensa välillä vallitsee. Hänen kirjoituksensa vie minut paikkoihin, joissa en muuten voisi vierailla.

Brasilialaisella amondawa-heimolla ei kertoman mukaan ole sanoja ajalle tai ajankohdille. Heidän kielessään ei ole sanaa viikolle, kuukaudelle tai vuodelle. Heidän käsityksensä siitä, mikä on puhumisen arvoista, poikkeaa suuresti omastani. Juuri kieli on tämän moninaisuuden tapahtumapaikka.

Toinen ystäväni on syntymäkuuro ja puhuu minulle tekstin kautta, mutta muille kuuroille sujuvasti viittomakielellä. Sillä hän välittää tietoa joka ei ole sidoksissa puhuttuun kieleen, tavoilla joita voin vain hatarasti kuvitella.

Nämä ihmiset, ystävät ja tuntemattomat, viestivät kaikki kanssani ja keskenään. Minä kommunikoin heidän kanssaan monin eri tavoin, joskin sujuvasti käytän vain yhtä kieltä, yhtä ilmaisun muotoa - kirjallisuutta. Mutta kaikissa tapauksissa välittyy meidän yhteenkuuluvuutemme. Juuri tuo yhteenkuuluvuus, puheen korvaavan kirjoitetun sanan välityksellä, on olennainen tekijä ihmiskunnan tasa-arvon kehityksessä.

Kun yrittää lausua totuutta vallalle, ruumiillistaa iloa puheessa (se on fysikaalinen piirre), asiat eivät aina ota onnistuakseen. Kirjailijoina me määrittelemme ihmisyyttämme yrittämällä, ja usein toistuvasti epäonnistumalla.

Hienoa on sekin, että kirjailijana olemisen tapoja on yhtä monta kuin tähän paikkaan kokoontuneita ihmisiä. Iloitsen siitä, että sanoilleni on helppo keksiä vastaväitteitä. Olen kirjoittanut tämän tekstin - kirjoittaminen on minulle nautinnon lähde, vaikkakin usein myös kovaa työtä, sellaista jota usein välttelen.

Koko ikäni olen nauttinut loppusoinnullisista nonsense-runoista ja tarinoista, joissa ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Kohtasin niitä ensi kerran kirjassa, jonka sain lapsena opittuani lukemaan. Nuo varhaiset riimit soivat yhä päässäni. Toiset ovat väkivaltaisia:

Lizzie Borden took an axe / Lizzie Borden otti kirveen

and hit her mother forty whacks. / ja täräytti äitiä nelkyt kertaa.

When she saw what she had done / Kun hän näki tuloksen

she hit her father forty-one. / täräytti isää nelkyt yks.

 

Ja toiset vain outoja:

Julius Caesar Pompey Green / Julius Caesar Pompeius Vihreä

wore a jacket of velveteen. / piti samettista takkia.

Tällä tavalla opin samalla kertaa moraalia, historiaa, runomittaa, loppusointuja ja kerrontaa. Tiedän, että näiden pienten värssyjen musikaalisuutta ei voi tyydyttävästi kääntää muihin kieliin, mutta ne kertovat kirjallisuuden vaikeuksista ja nautinnoista. Sen rajattomuudesta.

En varmastikaan ole ilmaissut itseäni niin hyvin kuin olisin halunnut (yritän sitä runoudessani) enkä kenties niin hyvin kuin sinä, rakas lukijani, olisit halunnut; enkä myöskään niin hyvin kuin minun pitäisi. Mutta tärkeintä on, että yritin. Kiedoin sinut hetkiseksi tähän pieneen tarinaan. Ehkä jotain siitä jää mieleen, jollain tapaa merkitykselliseksi. Jos haluat, voit toki ajatella sitä omana samettitakkinasi.

Se pukee hiljaisuutta.


Suomennos Tommi Nuopponen