LIWRE 2011

Philo Ikonya
©
Puhumisesta maalle kuolinkamppailun kourissa


On ollut hetkiä, jolloin sanat ovat paenneet minua, enkä ole löytänyt niitä. Perinteisesti esi-isäni puhuivat sanonnoilla kohdatessaan vaikeuksia ja muissakin tilanteissa. Kaikkiin seremonioihin kuuluu tansseja ja syömistä, ja syntymän yhteydessä päästetään ululaatio-huutoja: "Alliilliiiiiliiii!" Aikuistumisseremonia, johon kuuluu inhottava, tätä nykyä Keniassa laiton tyttöjen silpominen, häät, hautajaiset ja muut juhlat vietetään laulaen ja tanssien. Ehkäpä kaikki tämä on yksi kirjoittamisen muoto. Se ei vain tapahdu sanojen välityksellä. Kuitenkin sanat, joita käytetään arvoituksissa, sanonnoissa ja lauluissa, voivat vastata kirjaa.

 

Luovuus merkitsee tiettyä hiljentymistä. Kirjoittaminen on tapa puhua kehollamme pidempään kuin pystymme pitämään yllä keskustelua. Se on pitkä dialogi monen ihmisen kanssa eri aikoina. Kirjoittamisessa, kuten musiikissakin, pitää olla välillä taukoja: jos ei muuten niin sen vuoksi, että ne vuorottelevat äänien tai sanojen kanssa.

 

Kun Kenia oli sisällissodan partaalla joulukuusta 2007 helmikuuhun 2008, en pystynyt kirjoittamaan. En pystynyt liikkumaan. Koko maa oli pysähtynyt paikoilleen. Oli helppo masentua. Jotkut tulivat hulluiksi. Ystäväni sanoo, että kävin hulluuden partaalla, mutta minä tunsin oloni voimakkaaksi.

 

Ehkä hulluus on joskus väärinymmärrettyä luovuutta. Olemme yhtä mieltä siitä, että usein kyseessä on sairaus, ja kunnioitamme sitä. Tiedämme kuitenkin, että joukkoon mahtuu monia eri muotoja. Ehkä meidän pitäisi myös ajatella, että sairautta voi ymmärtää luovasti.

Tuolloin tiesin vain, että minun piti muuttaa kaikki ympärilläni, jotta missään olisi järkeä. Minun piti puhua uutta ja erilaista kieltä. Erosin heimostani puhuakseni eri kieltä, vaikka heimoni merkitsi äidinkieltäni. Tämä johtui siitä ahdistuksesta, jota koin nähdessäni millaisia meistä oli tullut vastoinkäymisten edessä. Muutoksen avulla asiat pysyvät aina uusina tai tuoreina: niin sanat, ajatukset kuin maalauksetkin. Leikkasin pitkät, silkkiset hiukseni. Tein itselleni rastat, ja se tuntui hyvältä.

 

Pukeuduin säkkikankaaseen, ja menin kaupunkiin se ylläni. Ompelin mielenilmauksia säkkikangasmekkooni. Sain viestejä, että minun pitäisi lakata pukeutumasta niin, koska se saattoi maan huonoon valoon Nairobin kaupungissa. Se ei ollut ensi kerta, kun minulle suututtiin vaatteideni takia. Ehkä annoimme liikaa valtaa muodinluojille, jotka takovat rahaa ihmiskehon avulla. Näin miten vaikuttava keho saattoi olla julisteena. Minulla ei ollut sanoja. Pystyin tuskin kirjoittamaan - ja nyt tämä. Minä jatkoin. Eräänä iltana Njeri kertoi meille saamistaan tappouhkauksista. Viimein keskiyöllä, unen rajamailla, kirjoitin tämän kirjeen. Tropiikissa tai päiväntasaajalla on vaikeaa pysytellä hereillä keskiyöllä. Päivä ja yö tuntuvat siellä raskaammilta.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirje Njerille

Rakas Njeri,

 

ja te, jotka vastustitte väkivaltaa.

 

Tänä iltana en pysty nukkumaan. Minun maani - meidän maamme - on tulessa, ymmärräthän. On melkein helmikuun loppu; onko tämä myös tuntemamme Kenian loppu? Rakkaan Kenian, jossa on niin paljon potentiaalia. Meidän maamme Kenian.

 

Olen kuullut vain yhden positiivisen raportin BBC:ltä alkuvuoden aikana, eikä se yllätä minua. Mitä positiivista tästä tilanteesta voisikaan sanoa? Että lapsia ei kuole? Kyllä kuolee. Että lukuisia ihmisiä ei tapeta? Kyllä tapetaan. Että äitejämme ei raiskata ja pikkutyttöjä ei häväistä? Kyllä häväistään. Että sinä olet saanut tappouhkauksia etkä ole ainoa? Niin olet. Että talot eivät pala? Kyllä palavat. Että me emme ole koko ajan taistelleet kaikkea tätä vastaan? Kyllä olemme.

 

Taistelimme jo ennen aikaa, jolloin ainoa luotettava uutislähde oli BBC, jo ennen kuin äänestimme Kibakin presidentiksi uudistuksellisella vaaliohjelmalla vuonna 2002. Palataanpa siihen, miltä minusta tuntuu ja miksi en pysty nukkumaan. Se johtuu sinusta, Njeri, sisarestani tässä kamppailussa. Se johtuu siitä, että kerroit saaneesi jatkuvasti tappouhkauksia, koska uskot ihmisoikeuksiin ja totuuden puolustamiseen. Minun täytyy kirjoittaa sinulle tämä kirje tänään, vaikka onkin enää tunti keskiyöhön.

Muistatko, kun pidimme Kenya Civil Society Congressin kokouksen ABC Place -ostoskeskuksen lähellä Westlandsissa? Tulin paikalle myöhässä, mutta pukeutuneena säkkiini, johon olin kirjoittanut kirkkaanpunaisin kirjaimin: "Uskon, toivon ja rakastan Keniaa." Tiedän, että pidit tuosta uudesta protestimuodostani. Muistan, että olin jo puhunut "säkkikangas ja helmiliikkeestä" ja monet sanoivat, että kosketin heidän sydäntään. Ennen kuin pukeuduin säkkikankaaseen, sanat tukahdudettiin kurkkuumme ja meidät uhattiin hiljentää niin sanoin kuin teoinkin. Muistan ettemme päässeet kulkemaan Uhuru Parkin (Vapauden puiston) läpi moneen päivään, koska se oli, ja yhä on, raskaasti vartioitu.

Muistan kuitenkin elävimmin sinun kasvosi ja rohkaisua uhkuvat silmäsi puheeni aikana, kun astelin paikalle tässä protestiasussa, jota nyt olen oppinut kantamaan. Oli voimauttavaa nähdä intensiivinen katseesi. Jopa uhkauksia kohdatessasi vaadit saada tutkia, mikä meni vikaan yhteiskunnassamme. Sitten toiset puhuivat, ja aina me sivusimme periaatteita, arvoja, vaihtoehtoja, muutosta - edessämme pimeimmät päivät, joita olimme ikinä Keniassa nähneet.

 

Kun lakkasin puhumasta, uutiset kansanedustaja Ainamoin kuolemasta levisivät. Liikennepoliisi oli ampunut hänet. Olimme järkyttyneitä. Ensi kertaa tunsin fyysistä kipua: halusin huutaa ja itkeä ja kiljua hiljaisen hetken sijaan. Jatkoimme kuitenkin kokousta, ja päätösten hyväksymisen jälkeen sinä puhuit.

Sanoit, että tämä oli ehkä ainoa tilaisuutesi puhua, koska emme tiedä, kuka meistä hiljennetään seuraavaksi. Monet ihmisoikeusaktivistit ovat saaneet tappouhkauksia, ja tilanne on vakava. Jos puhuisin tästä äitini kanssa Keskusprovinssissa, tiedän että hän olisi suruissaan: hänen paheksuvat kasvonsa vääntyisivät, ja hän itkisi Kenian vuoksi. Mitkään sanat eivät häntä lohduttaisi. Hän on hyvin suvaitsevainen ja uskonnollinen ja toivotti aiemmin vieraat ja muiden etnisten ryhmien edustajat tervetulleeksi kotiimme. Meidät hän opetti tekemään samoin. Miten me maana olemme siis päätyneet tähän? Voin nähdä hänen pudistavan päätään ja sanovan alakuloisesti kikujun kielellä: "Kai uuu ni uru i!" ("Tämä on suurta pahuutta.")

Puhuttuasi sydäntäsärkevästi kolme minuuttia etsimme kaikki nenäliinojamme. Jouduin lähtemään kävelylle. Menemättä yksityiskohtiin kerroit saamistasi tappouhkauksista ja sanoit, että kuka tahansa meistä voisi kuolla milloin tahansa, koska oli puolustanut totuutta. Sanoit, ettei kuolema olisi tärkeintä vaan se, mitä tai miten paljon olisimme ehtineet saada aikaan sitä ennen. Katsoin sormiasi ja ajattelin, että ne olivat tehneet pyhää työtä - vartioineet meidän erilaisia vapauksiamme. Olet ollut mukana kamppailussa siitä asti kun olit vasta tyttö. Vuonna 1992 olit Uhuru Parkin Freedom Cornerissa, kun Mothers in Action, vanhat naiset joiden lapset olivat vankilassa, riisuutuivat kirotakseen vastuussa olevan presidentti Moin.

Njeri, kuten Abubakar Awadh sanoi rukouksessaan kokouksen jälkeen, Keniaa on siunattu voimakkailla naispoliitikoilla etenkin Keskusprovinssissa. Naisilla jotka, toisin kuin useimmat siellä, kieltäytyvät tukemasta sokeasti yhtä tahoa toisen sijaan vain sen perusteella, että kuuluvat tiettyyn etniseen ryhmään.

 

Johtajamme ovat epäonnistuneet yhdistämään tämän provinssin muun Kenian kanssa.

Käskit meitä keskittymään ja tekemään tyhjiksi yritykset horjuttaa tasapainoamme. Sanoit, että jos sinä joudut lähtemään, tärkeintä on jatkaa kamppailua. Se oli rankkaa kuultavaa. Oli tuskallista katsoa nuoria kasvojasi ja kuulla sinun puhuvan siitä, että tulisit tapetuksi. Yleisö oli hiljaa ja itki. Emme kestäneet kuulla puhuttavan siitä, että menettäisimme sinut. Kyyneleet saivat sinunkin sanasi takertumaan kurkkuun. Sanoit, että ne olivat rohkeuden kyyneliä ja että aivan kuten se kansanedustaja, joka kuoli 40-vuotiaana (ja vasta 39-vuotias David Were, jonka hautasimme jo ennen häntä), me kaikki voisimme olla seuraavana vuorossa. Kehotit jokaista meistä jatkamaan taistelua loppuun saakka ennemmin kuin antamaan periksi epäoikeudenmukaisuudelle.

Kun jotkut ovat paenneet Keniasta, sinä ja toiset olette päättäneet jäädä uhkauksista huolimatta. Sanoit, että jatkaisimme "Philon toivon innoittamana", minun toivoni. Ymmärrän nyt, että jotain suurempaa on tapahtumassa. Nämä äärimmäisen koetuksen ajat paljastivat meille sen karun totuuden, että maksamme tästä ikuisella valppaudella.

Pukeuduin lujatekoiseen säkkiin ehkä sen symboliksi, miten paljon tunsin tarvitsevani voimaa. Ehkä sen takia katsoit minuun niin kuin teit, kun puhuin. Ja kun sinä puhuit, valoit minuun voimaa.

 

Seuraavaksi Mumbi kertoi meille tarinansa. Hänellä oli ollut vain tunteja aikaa pakata, jättää kotinsa ja vaihtaa nimeä. Mumbi tarkoittaa kikujun kielellä sitä joka luo: legendan mukaan Mumbi on kikuju-kansan äiti. Mumbi nousi ja kertoi niistä monista pakkosiirtolaisista, joista hän yrittää huolehtia. Heitä on Keskusprovinssissa 20 000. Hän saa uhkauksia, koska oli koordinaattori Orange Democratic Movementissa, Kenian pääoppositiopuolueessa, jota ei hyväksytä Keskusprovinssissa.

Maamme on revitty riekaleiksi vaalitulosten takia. Tämä kokemus on ollut niin hirvittävä, että uskoamme on koeteltu rankasti. Rukoukset eivät olet kummunneet sydämestämme, vaikka yleensä olemme herkkiä rukoilemaan. Spirituaalien laulaminen on ollut mahdotonta, taistelulaulut ovat kuolleet huulillemme ja olemme seisseet mykkinä. Ihmisiä on kuollut päivittäin, joka tunti, eikä kellään näytä olevan tahtoa lopettaa tätä. Jopa valitusvirtemme ovat jättäneet meidät. Joka päivä näemme kuolemaa ja tuhoa, näemme ja kuulemme taistelua identiteetistä. Olemme nähneet lukuisten ihmisten muuttuvan pakolaisiksi omassa maassamme: he ovat pakkosiirtolaisia. Olemme nähneet verta - sen naisen verta, joka oli ehkä yksinhuoltaja ja jonka pieni lapsi huusi: "äiti!" Mutta äiti makasi jo hyytyneessä veressään. Mitä tuo lapsi tuleekaan kokemaan uudelleen elämänsä aikana?

 

Miten parannamme tämän väkivallan kansakunnan; miten parannamme nämä syvät haavat? Miten poistamme yhdessä yössä köyhyyden ja epäoikeudenmukaisuuden, jotka lietsovat tätä väkivaltaa? Muistatko YK:n vuosituhattavoitteet? Muistatko, miten tavalliset kenialaiset taistelivat, että valtion velat annettaisiin anteeksi G8-kokouksessa Gleneaglesissa, Skotlannissa? Poliitikoilla, joista jotkut ovat nyt oppositiossa mutta olivat silloin vielä hallituksessa, ei ollut minkäänlaista strategiaa. Heidän ääntään kovemmin kuului Nairobin slummeista tulleen valkoihoisen latinalaisamerikkalaisen lähetyssaarnaajan ääni.

 

Lupaan estää näitä teitä uhkailevia ihmisiä tappamasta omaa kansaansa. Otan säkkiasuni ja ompelen siihen viestejä, joissa rukoilen henkenne puolesta. Tunnen monia muita Keskusprovinssista paenneita. He sanovat, että nämä ihmiset pettivät yhteisönne yhtä lailla kuin kodinturvajoukot siirtomaa-aikoina. Ompelen mekkooni viestejä, joissa vaadin vapauttanne, ja kävelen aina Mukurwe-ini Wa Nyagathangaan saakka, jota sanotaan kikujujen alkuperäiseksi kodiksi. Rukoilen ihmisiä muistamaan, että he ovat olemassa Mumbin yhdeksän tyttären vuoksi. Että nämä yhdeksän tytärtä symboloivat pelastusta kansalle, joka on olemassa vain siksi, että äiti on kantanut jokaista heistä kohdussaan. Miten he voivat olla välittämättä siitä? Kysyn heiltä, miten he voivat terrorisoida tyttäriään ja poikiaan tällä tavalla. Kysyn heiltä, miksi Keskusprovinssi on niin pitkään ollut tämän synkän auringonpimennyksen varjossa. Olisivatko Gikuyu ja Mumbi, legendaariset esivanhempamme, hyväksyneet sen? Kysyn heiltä, miksi he haluavat lastensa enemmin menehtyvän kuin kukoistavan. Vaadin, että he antavat meille takaisin oikeutemme ja lapsemme. Sen minä teen.

 

Aion seistä siellä pyhän Mugumo-puun ja kikujujen alkukodin kuuluisten puiden alla ja laulaa valituslauluja. Kysyn heiltä: "Mihin kaikki viisaus on kadonnut?" Kysyn heiltä, miksi he pitävät sinua, Njeri, kuolemansellissä - sellaisessa johon tuomitaan poissaolevana: syytetään, tutkitaan ja tuomitaan hiljaisuudessa ja pakotetaan vartioimaan omaa selustaansa kuka ties kuinka kauan. Kysyn heiltä tiukkoja kysymyksiä, Njeri. Olet luvannut taistella loppuun saakka ja kannustat meitäkin tekemään niin. Silti heillä on kysymyksiä vastattavanaan.

 

Miksi he haluavat vuodattaa vertasi? En usko, että niin tulee käymään. Uskon, että me juoksemme yhdessä - niin kauan kunnes vuorten lapset tarttuvat järven lapsien ja kaikkien muiden Kenian lasten käteen turvassa naisten johtamana.

Sinulla oli kuitenkin järkyttävä viesti mieheltä, joka kirjoitti Ruandasta ennen kuin joutui kansanmurhan uhriksi. Hänen kirjeensä alkaa: "Tänään he tulevat hakemaan minut ja perheeni." Sanoit aivan oikein, Njeri: nyt meillä on vain tuo kirje - mies ja hänen perheensä ovat kuolleet. Mutta annahan kun sanon jotain: sinulla on Kimathi-solmut hiuksissasi (rastat). Olet kieltäytynyt kuolemasta polvillasi anellen. Ja jos sinun täytyy kuolla, et kuole ajatellen kuolemaa vaan voittoa. Rohkeus, toivo ja rakkaus elävät sinun ja järkähtämättömän omistautumisesi vuoksi. Muistan kuinka äitisi, sen ainoan kerran kun tapasin hänet, kuvaili minulle miten hän tutki kehosi, kun Nakurun poliisi oli pahoinpidellyt sinut monipuoluejärjestelmän muutosten takia. Muistan sen. Muistan miten rukoilimme voittoa. Eikä meidän voittomme tarvitse olla se, että voitamme vaalit, tiedämme sen nyt.

 

Njeri, halusin vain kirjoittaa nämä sanat ennen kuin teen sinulle säkkimekon aamulla. Laitan siihen helmiä voiton merkiksi, sillä sinä ansaitset mitaleja. Helmet juhlistakoon sydäntäsi, joka palaa isänmaallisuudesta. Poliisi kantakoon killuvia mitaleja ja voitonmerkkejä.

 

Herätit tänään tärkeän keskustelun; sytytit tulen ja tartutit meihin rohkeutesi ja isänmaallisuutesi. Ikuinen valppaus on hinta, joka meidän on maksettava, että sinä jäisit. Sinä ja sinun poikasi, äitisi ja miehesi ette kuole. Eikä kuole Keniakaan. Emme enää ikinä kokoonnu tuntematta sinua, Njeri, emme sadankaan vuoden päästä. Tämä on Kenia.

Suomennos Ilona Ahlgren