LIWRE 2011
Véronique Ovaldé
19.6.2011

 

Ranskan kielessä on sana sille mitä ei voi kuvata tai ilmaista, mutta sille mitä ei voi kirjoittaa ei varsinaisesti ole omaa sanaa. 'Sanoin kuvaamaton' tuntuu mielestäni lähinnä puhekieliseltä ilmaisulta, ja se johtaa ajatukseni ilmaisun mahdottomuuteen; sanoin kuvaamaton merkitsee minulle osittain samaa kuin 'sanomaton'. Mikä sitten on sanomatonta? Ennen muuta kauhu.

Mieleeni tulee eräs kohta Jorge Semprúnin teoksesta Kirjoittaminen tai elämä: "Emme ole hengissäsäilyneitä vaan aaveita. Tämän voi pukea sanoiksi vain abstraktiin muotoon. Tai hohotellen toisten aaveitten kanssa… Sillä tämä asia ei ole uskottava, sitä ei voi jakaa toisten kanssa, sitä voi tuskin ymmärtää, koska kuolema on järjellisesti ajateltuna ainoa tapahtuma, josta emme koskaan saa henkilökohtaista kokemusta… Jonka voi ainoastaan käsittää levottomuutena, kuoleman aavistuksena ja sen pelkona. Eli tulevan odotuksena. Ja kaikesta huolimatta olemme eläneet kuoleman, olemme kokeneet sen yhdessä ja veljinä, luoden näin perustan ykseydellemme… Eli Mit-sein-zum-Tode -olomuodollemme."

Semprún puhuu tässä mahdottomuudesta ilmaista asioita, jotka ylittävät käsityskyvyn, jotka ovat niin järkyttäviä ettei niistä voi kirjoittaa, vaan kirjoittamisen joutava turhuus tarttuu meitä kurkusta ja musertaa meidät käsittäessämme rajallisuutemme ja sen, että meistä kenestä hyvänsä voi tulla teloittaja tai teloitettu.

Jonathan Safran Foer käyttää teoksessaan Extremely Loud and Incredibly Close erilaisia typografioita, värejä, käyntikortteja, kirjeitä ja valokuvia ilmaistakseen sen, että vaikka syyskuun yhdennentoista tapahtumat koetaan yleisesti ottaen sanoin kuvamaattomiksi, niitä voi käsitellä muilla tavoilla kuin sanallisesti.

Tietyssä mielessä todellisuus ylittää tässä kaunokirjallisuuden ja tekee siitä lopun.

Minua kiinnostaa miettiä, millä tavalla kirjoittaminen voi tarjota eräänlaisen kiertotien ja miten kirjoittaminen asettuu vastakkain sanoin kuvaamattoman kanssa. Jokin asia mielletään sanoin kuvaamattomaksi, koska sitä pidetään liian monimutkaisena tai järjettömänä mutta myös siksi, ettei sen kuvaus tavoittaisi todellisuutta.

Kirjailija valitsee tietyn ilmaisutavan pystyäkseen kirjoittamaan vaikeista asioista. On selvää, että tiettyjä sanoja ja kohtauksia on vaikea panna paperille. Joidenkin kirjailijoiden mielestä seksuaalisuuden käsitteleminen on hankalaa ja seksikohtausten kuvaaminen suorastaan mahdotonta, koska he kokevat itsensä silloin naurettaviksi. Rakastelua on haastavaa kuvata, koska se on taiteilua. On kuin kulkisi jyrkänteellä, jonka toisella puolella on vaarana imelyys, tuo kiusallinen ja mielistelevä kammotus, ja toisella puolella pornografia, tuo vastenmielinen ja aggressiivinen paholainen.

Voimme olla yhtä mieltä siitä että tiettyjen asioiden ja kohtausten kuvaaminen on erityisen haastavaa. Siinä onnistuttuaan kirjailija on ikään kuin "täyttänyt tehtävänsä", kuten sanottaisiin näyttelijästä, joka on allekirjoittanut sopimuksen Oscarin arvoisesta roolista.

Jokaisella kirjailijalla on tabunsa, aiheet joita haluaa välttää viimeiseen asti. Itse en voisi missään tapauksessa kirjoittaa kohtausta jossa pikkulapsi kuolee, koska alkaisin taikauskoisesti pelätä kirjoittamani fiktion toistuvan todellisuudessa.

Kaikki kirjailijat kertovat kokeneensa jotakin tämänkaltaista: selittämättömiä ennakkoaavistuksia tai hämäriä, vaistonvaraisia tuntemuksia. "Kaunokirjallisuus ennustaa tulevaisuutta", sanoi Margaret Laurence, joka teki itsemurhan vuonna 1987 saatuaan tietää sairastavansa keuhkosyöpää; Laurencen seitsemän vuotta aiemmin julkaistussa The Diviners -romaanissa eräs henkilöhahmo kokee saman kohtalon. Kun historiassa, maailmanhistoriassa tai yksittäisen henkilön menneisyydessä on aukkoja, kirjailija täydentää niitä kertomalla siitä, mikä on jäänyt näkemättä. Hän kuvaa nimeämättömän ja tuntemattoman. Jopa kuuluisien henkilöiden elämään mahtuu tuntemattomia vaiheita. Mitä Che Guevara teki Tšekkoslovakian-matkansa aikana? Mitä Trotski sanoi nähdessään Ramon Mercaderin lähestyvän häntä jäähakku kädessään 20. elokuuta 1940? Mitä ihminen ajattelee sillä hetkellä, kun luoti läpäisee hänen rintansa? Kirjailija tutkii ja keksii, ylittää ja hahmottaa sen, mitä ei ole.

Tässä nousee esiin oma suhtautumiseni todellisuuteen.

Ensimmäisen romaanini ilmestyttyä minua neuvottiin kirjoittamaan todenmukaisemmista aiheista. Esikoiseni oli eräänlainen satu, aikuistensatu miestennielijänaisesta joka paitsi söi, myös paloitteli ja haudutti pyydystämänsä miehet. Tarinaa ei pidetty lapsille soveliaana. Olen aina yrittänyt kirjoittaa todenmukaisista aiheista, mahdollisimman likeltä todellisuutta, sen ytimestä. Kerran aloitin tarinan joka tapahtui asuinkatuni toisessa päässä, siis tutussa ja helposti kuvattavassa paikassa, mutta siitä huolimatta tarinaan alkoi ennen pitkää ilmaantua outoja elementtejä: metron sisäänkäynnistä ja viemäreistä nousi pikku-ukkoja ja ihmiset lensivät ilmassa tai nousivat kuolleista. Kuvailin niin yksityiskohtaisesti kuin pystyin silmieni edessä alati muuttuvaa, olomuotoaan vaihtavaa todellisuutta, mutta pikkutarkka kuvaus sai todellisuuden tuntumaan yhä kummallisemmalta ja ristiriitaisemmalta. Tajusin tehneeni kauan sitten sopimuksen mielikuvitukseni kanssa, irrottaneeni otteen ohjaksista ja antaneeni mielikuvitukselleni täydet vapaudet, minkä jälkeen tuntui täysin mahdottomalta suhtautua omiin kokemuksiini välittömästi. Toisenlaiset menettelytavat olisivat pitkästyttäneet minut perinpohjaisesti. Rakastan vierautta ja keksimistä. Pääsen vierauteen käsiksi siirtymällä todellisuuden viereen, astumalla sen reuna-alueelle. Ajatus siitä, että vierasta ja ihmeellistä on olemassa, on minusta pohjimmiltaan hyvin huojentava. Kirjassani Et mon coeur transparent kaikki tuntuu todelta ja ympäristö on todenmukainen, mutta päähenkilö havaitsee huonekalujen hiljalleen katoavan hänen ympäriltään, noin vain, ilman sen kummempia. Todellisuus ei vain ole, tuolle henkilöhahmolle sen enempää kuin minullekaan, missään mielessä vakaa. Pidän siitä, että fiktiivisen tarinan maailma on mahdollisimman rikkumaton ja todenmukainen mutta kuitenkin mielikuvituksen sääntöjen mukaisesti luotu. Luomassani romaanimaailmassa on sille ominainen ilmasto, kasvillisuus, eläinkunta, maisema ja arkkitehtuuri, ja asukkailla on omat tapansa, ammattinsa ja ruokakulttuurinsa. Tavoitteenani ei kuitenkaan ole pelkkä yksityiskohtainen kuvaus. Siinä missä ymmärrykseni maailmasta avartuu lukiessani romaaneja, joiden tapahtumat sijoittuvat minulle tuntemattomiin paikkoihin tai vieraisiin aikakausiin, sijoittamalla tarinoitteni tapahtumat jokseenkin meidän maailmastamme poikkeavaan ympäristöön ymmärrän syvemmin henkilöhahmojani ja heidän ympäristöään. Minua kiinnostaa siirtyä todellisuuden viereen, ottaa siitä hieman etäisyyttä; fiktion pariin siirtyminen on hetki jolloin irtaudun. Tällaisessa todellisuuden "deformaatiossa" on kyse etsimisestä, tutkimisesta ja tiedon kartuttamisesta. Kun kirjoitan, etsin "vierasta tuttua": en sellaista maailmaa joka minun olisi luotava alusta alkaen uusiksi, vaan sellaista joka on meidän maailmastamme riittävän poikkeava voidakseni valjastaa käyttöön mielikuvitukseni. Tarinan on silti oltava siinä määrin todenmukainen, ettei sen uskottavuus kärsi.

Eniten minua viehättää keksiminen. Todellisuus on sanoin kuvaamaton, mutta sen reuna-alueelle on jatkuvasti mahdollista liukua, ja sieltä käsin loputtoman moninaista ja arvoituksellista maailmaa voi hahmottaa ja kuvata.

 

Suomennos: Aura Sevón

Semprún-sitaatin suomentanut Irma Koistinen.